LadyBohemia RSS

...Joe Cockerin biisi josta tulen aina hyvälle tuulelle... Sen kunniaksi - hattuja:

Lempihattuni (Misa Haradan) Mustahöyhenestä.  

Pehmeänvalkoinen huopahattuni:

 

Tumma luumunvärinen Kirsi Nisosen samettihattu - myös Mustahöyhenestä: Tämä paljettipiponen ei tänään näyttänyt hyvältä edestäpäin...

Kun Suomessa ollaan, kuuluu joukkoon villapipokin:

Hmm... Tästä kuvasta tuli mieleeni kuinka hassua - ja surullista - on kuinka niin monet naiset ovat kauhuissaan rypyistään ja elämän merkeistä kasvoissaan ja kehossaan. Itse PIDÄN niistä; mielestäni ne tekevät ihmisen persoonallisen näköiseksi, kun taas leikellyt pinkeät Hollywood-kasvot ovat ilmeettömyydessään joko suorastaan kammottavia, tai ainakin vähemmän kiinnostavia. Ikäänkuin ihminen posliininsileiden kasvojen takana ei olisi koskaan nauranut tikahtuakseen tai itkenyt itseään uneen. Omiin ryppyihini ja elämän arpiin olen jopa kiintynyt. Kaikkiin liittyy muistoja, kokemuksia, ihmisiä, seikkailuita... Ja joka ikinen on elämällä ansaittu.

Lapsena luin Herra Huut. Nyt luen saman kirjailijan avioeron tuskasta syntyneet runot. Joskus on rankkaa olla Aikuinen. Kouraisevia tuokioita yhdestä erosta - ja samalla niistä kaikista: "Tahdotko sinä, ystävä hyvä, vielä viimeisen kerran yrittää katsoa millainen lopultakin on tämä minä jonka viisi vuotta sitten nait ja silloin hyväksi havaitsit, niin kuin hän havaitsi ihanaksi Sinut kokonaisen elämän arvoiseksi." "Niin kuin joki peittyy heiniin ja katoaa mutkan taa niin häviää ja liukuu myös rakkaus juuri se joka äsken vielä oli ikuista." "Onni - ei se sitten ole rakkautta."

Kävin entisen kollegani kanssa lounaalla, josta tuli hieman paheellinen kun eksyimme Café Succèsiin josta löytyvät Helsingin isoimmat korvapuustit... Joita juuri otettiin pois uunista...

NamNamNam!

 

Pelkäsin etukäteen että kohtaaminen saattaisi olla vähän.. raskas  (anteeksi seuralaiseni, sitä se ei todellakaan ollut!), joten varustauduin rakkailla Frida Kahlo -ametistiturkoosikorviksillani, jotka olen löytänyt México Citystä.  Niissä on asennetta. Asenteesta puheenollen - pohdin kerran entisellä kampaajallani koulu- ja työpaikkakiusaamista. Muistan ikuisesti kun hän analysoi - hyvää tarkoittaen - "kuule jos mun pitäisi valita porukasta yksi ihminen jolle mä ilkeilisin niin mä valitsisin sut. Sussa on jotain sellaista... en tiedä mitä". Ei pöllömpi arvio. Ja selittäisi paljon... Oletteko huomanneet, kuinka joissakin ihmisissä on sellainen "Don't mess with me" -aura?. Jolla ei ole mitään tekemistä esimerkiksi fyysisen voiman kanssa. Epäilenpä että siitä kampaajani puhui. Ja että minulta sellainen aura puuttuu. Testailin tätä hypoteesia ystävilläni ja (hälyyttävän) moni oli kampaajani kanssa samaa mieltä. Hekin valitsisvat minut kiusattavaksi jos anonyymistä ryhmästä joku pitäisi valita. Apua.   Yritinkin monta vuotta kehitellä itselleni erilaista auraa tai asennetta  - kunnes päätin luovuttaa ja vain lakata välittämästä siitä mitä kukaan ajattelee. Elämä on ihan liian lyhyt moiseen. Asennekorvikset riittävät.

No niin. Nyt se on sitten ihan empiirisesti todistettu. Minä en ymmärrä korkeakulttuuria. Kävin eilen Savoyssa kuuntelemassa Heli Laaksosen Tervessi peippometäst! -runokiertuetta. Pidin koskettavan romanttisena runoa jonka Heli oli kirjoittanut... autolleen. Ihan totta.  Joku muu olisi äkännyt että nyt ei taideta puhua miehestä: "Tekniika mailmas kirjotetti suns luven sul ääne ja siluttelen viis tähte matkustajan suajauksest konepellin etureunan suunnittelu onnistunu" Minä puolestani ratkaisin mielessäni metaforan hyvinmuodostuneesta automekaanikosta. Syytän tästä(kin) Järvenpäätä.

A little dance, anyone?

Haluaisin niiiiiin oppia tanssimaan charlestonia... Ihanassa aidossa 20-luvun paljetticharlestonmekossa... Charlestonia pitää mielestäni tanssia hämyisessä klubissa, aamuun asti, samppanjakuplien ja orkesterin kantamana... Ehkäpä tänä vuonna teen tälle pikku haaveelleni jotakin ja ilmottaudun tanssikurssille...