Kiitos teille kaikille, jotka olette tulleet tänne tänään kunnioittamaan, muistelemaan ja juhlistamaan isän elämää, ja samalla myös suremaan kanssamme hänen poistumistaan meidän joukostamme. Tässä tilaisuudessa itkeminen on sallittu, mutta myös ääneen nauraminen. Meidän piti kokoontua täällä juhliaksemme isän 70-vuotispäivää ensi kuussa. Hän ei koskaan halunnut juhlia itseään mutta tämän tilaisuuden hän ehdottomasti halusi järjestää. Joten me kunnioitamme hänen tahtoaan.
Mietin pitkään millä sanoilla kuvailisin isää. Itsepäinen tuli ensimmäisenä mieleen. Jääräpäinen hyvänä kakkosena. Hurtti huumorintaju, jollaista ei vain ole kenelläkään muulla, koskaan. Sen huumorin varjoon saattoivat kuitenkin vieraiden silmissä jäädä meille niin vahvat ominaisuudet; hyväsydämisyys, huolehtivaisuus, lojaalisuus, herkkyys, lapsirakkaus.
Mitä sitten itse muistan kun ajattelen isää?
-Isän, joka ymmärsi pienen tytön tuskan kun koiramme (ainoat ystäväni) Sambiassa saivat vesikauhun ja ne jouduttiin lopettamaan. Isä hautasi koirat kauniiseen paikkaan veden äärelle ja istutti haudalle ruusuja. Hän teki kaikkensa helpottaakseen hyvästejäni.
-Isän, joka soitti koulumme rehtorille kotiin kun minua kiusattiin koulussa ja ilmoitti ottavansa minut kotiopetukseen jos asiaa ei oikeasti hoidettaisi.
- Isän, joka asuessaan Saudi Arabiassa kirjoitti viikottain minulle, äidille ja Katrille, kaikille omat pitkät käsinkirjoitetut kirjeet. Voi miten toivon, että nuo kirjeet löytyisivät jostakin.
- Isän, joka raivostui kun hänen firmansa vastaanottovirkailija kerran katsoi poikaystävääni sillä silmällä... Isä oli painellut suoraan tapaansa ilmoittamaan tyttöparalle että jos aiot täällä jatkaa niin tuota poikaa et sitten enää vilkuile. Ei hänellä varmaankaan ollut asiaan mitään mandaattia mutta turha byrokratia ei isää koskaan ahdistanut.
- Isän, joka sai minut tuntemaan itseni hyväksi äidiksi. Vaikka hän oli vanhan kansan ei puhu eikä pussaa -mies, hän kuitenkin ainutlaatuisen kauniisti puki sanoiksi kuinka suuresti hän arvosti minua äitinä. Se merkitsee minulle suunnattoman paljon.
- Kun uuvuin töissä, laihduin ja näytin heikolta raahasi isä äidin kanssa minut kaikille mahdollisille lääkäreille. Kun perinteinen lääketiede ei auttanut, he etsivät käsiinsä vaikka mitä vaihtoehtoista. Isä vitsaili noitatohtoreista ja oli periaatteesta ja ehdottomasti kaikkea senhenkistä vastaan - mutta piti huolen siitä että kynttilöilläkin taiottiin pois pahaa energiaa ympäriltäni.
Isää ajatellessani mieleen tulee elävästi myös huonokuuloisuus (hyvin subjektiivinen sellainen). Isällä oli valloittava tapa laittaa kuulokojeensa pois päältä kesken keskustelun silloin kun vastapuolen mielipiteet eivät niin kiinnostaneet tai kun perheen naisväki isää lainatakseni ”höyrysi” liikaa. Huono kuulo yhdistettynä kovaäänisyyteen ja erinomaisen vahvoihin mielipiteisiin toivat pikantin lisänsä keskusteluhin isän kanssa. Hän ei hämmentynyt mistään - jos hän vaikka ei kuullut mistä kollegat tai esimies puhuivat, hän vastasi tai kommentoi mitä huvitti. Päätteli sitten vastapuolen ilmeistä miten metsään aihevalinta meni ja hekotteli sisäänpäin.
Isän viehättäviin piirteisiin kuului onnitella meitä tyttöjään synttäreistä ilmoittamalla 30 ikävuodesta eteenpäin että siinä sitä tilsitään neljättäkymppiä - raivostuttava onnentoivotus kolmekymppiselle. Enpä olisi uskonut että olisin todella halunnut kuulla isän riemastuksen jos hän olisi päässyt onnittelemaan minua viidettäkymmentä tilsimisestä.
Isällä oli omalta isältään, papaltani, peritty tapa ohjeistaa perheen naisväkeä järkevästä äänestyskäyttäytymisestä. Yleensä käsky kävi äänestää kokoomusta. Muistan ikuisesti – eikä isä taatusti antanut minun unohtaa – kun äänestinkin vihreitä. Ainakin kymmenen vuoden ajan tämän skandaalin jälkeen isä soittaa pirautti minulle aina kun sähkölaskuun tai bensan hintaan tuli korotus. Isä laittoi kuulolaitteen syrjään ja kertoi perinpohjaisesti mitä mieltä hän oli eräistä perheeseen pesiytyneistä käenpoikasista, viherpipertäjistä ja kukkahattuhihhuleista.
Ymmärsin tämän jälkeen hieman paremmin äitiä, joka ei suostunut hiiskahtamaankaan omista poliittisista mielipiteistään isälle mitään 40 yhteisen vuoden aikana.
Isää riemastutti myös tämänhetkinen työpaikkani, hyväntekeväisyysjärjestö jonka toiminnanjohtaja on pappi. Sen jälkeen kun aloitin nämä työt isä vastasi puheluihini joko joikaamalla virsiä tai tiedustelemalla hilpeästi ”mitäs kuuluu sinne hallelujakerhoon?”.
- Isän elämän merkkipaaluja
- hulvattomat koulu- ja opiskeluvuodet, joista puhuttaessa äiti aina supisi – Ei lasten kuullen! – siinäkin vaiheessa kun me lapset oltiin kolmekymppisiä.
Seuraava merkkipaalu oli ehdottomasti äidin löytäminen. Äidin myötä isän elämään tuli hienoinen – mutta vain hienoinen – järjen ääni.
Iso käännekohta isän elämässä oli Sambiassa viettämämme vuodet, ja niistä olisi sivukaupalla kerrottavaa. Minusta tehtiin pieni haastattelu tänä syksynä hallelujakerhon lehteen, ja siinä muistelin myös lapsuuttani Sambiassa. Lehden ilmestyttyä nuorten väkivaltatyön johtajamme, kovaksikeitetty mies ja isä itsekin, tuli kertomaan liikuttuneensa artikkelista ja toivovansa että hänen tyttärensä aikanaan muistelisivat häntä samalla kunnioituksella ja arvostuksella. Voin vain toivoa, että osasin välittää tämän tunteen myös isälle itseleen.
Isän ja äidin välistä dynamiikkaa ja heidän luonteitaan (toinen ikuinen pikkupoika, toinen umpijärkevästi jalat kiinni maassa) kuvaan hyvin se, että kun isä tuli iltaisin töistä kotiin ja naapuruston lapset näkivät hänet, tulivat he joukolla soittamaan ovikelloamme ja kysymään äidiltä saisiko Tapsa tulla ulos leikkimään.
Parhaiten isän ja äidin suhdetta kuvaa kuitenkin se uskomaton huolehtivaisuus ja rakkaus, jolla äiti isää hoiti hänen viimeisen vuotensa. Isä ehdottomasti ei halunnut joutua sairaalahoitoon ja 'vieraiden armoille'. Äiti kunnioitti tätä toivetta hoitamalla isää vuoden yötä päivää itse, kieltäytyen kaikesta kotiavusta koska isä ei halunnut vieraita kotiin. En usko että kukaan meistä voi edes kuvitella äidin uupumusta, mutta hienointa kaikesta on se vaatmattomuus ja pyytettömyys jolla hän isän hoiti. Hän ei edes kertonut meille, tyttärilleen, ettei käyttänyt saamaansa kotiapua ettemme olisi 'turhaan' huolestuneet hänen jaksamisestaan.
Viimeisenä päivänään isä ei enää jaksanut kävellä kotona, joten äiti parhaansa mukaan kantokuljetti häntä reppuselässä ja isä auttoi jaloillaan sen minkä jaksoi. Kun kysyin mikseivät he hankkineet edes rollaattoria totesi äiti että sehän olisi tuntunut isästä epämiehekkäältä eikä häntä olisi voinut sellaiseen pakottaa.
Elämäni koskettavin hetki oli se kun äiti hyvästeli isän sairaalassa. Isä oli jo koomassa mutta äiti kuiskasi katso, näetkö, me ei jätetty sinua koskaan. Nyt vain taitaa olla niin että sinun täytyy jättää meidät.
Isä oli elämää suurempi persoona ja hänen poislähtönsä jättää suunnattoman tyhjän aukon meidän kaikkien elämään, jotka saimme tuntea hänet. Sanoimme aina isälle, että hänen pitäisi kirjoittaa elämästään kirja. Hän todella osasi elää täysillä, elää hetkessä ja ottaa ilon irti jokaisesta arkipäivästäkin. Tämän taidon toivoisin itsekin vielä oppivani ja osaavani opettaa hänen lapsenlapsilleen.
Lepää rauhassa rakas isä.
