Joskus Facebookista löytyy timanttisia, helmeileviä ajatuksia ja ajatustenvaihtoa.
Ystäväni kirjoitti:
Just living is not enough... One must have sunshine, freedom, and flowers.
(Näin luki kukkakaupan seinässä, kun hain aamulla kukkia)
Johon hänen siskonsa kommentoi:
And its not even enough to have it around You. You have to have it IN You ♥
[caption id="attachment_4296" align="aligncenter" width="500" caption="Suvun mökiltä pelastamani lipastokin rakastaa kukkia"]
[/caption]
~*♥*~
Minä aloitin koulun 9-vuotiaana, suoraan kolmannelta luokalta.
Sitä ennen olin käynyt Afrikassa kotikoulua yksin, äitini opettamana, enkä ollut koskaan ollut päiväkodissa tai minkäänlaisessa lapsiryhmässä.
Mitäköhän idolini, psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen casestani sanoisi..
Uudessa koulussani Rovaniemen napapiirillä oli yli 600 oppilasta. Se oli jättimäinen, sokkeloinen, kauhistuttava rakennus. Eksyin säännöllisesti paitsi matkalla kouluun, myös matkalla välitunnilta luokkaan. Kehitin tekniikan jossa yritin kellon soidessa tarttua jotakin tuttua takinliepeestä kiinni ja roikkua siinä tutulle käytävälle asti. Muuten vain haahuilin ympäriinsä kunnes itkin.
Voihan sen arvata kuinka siinä kävi. Erityisesti kun olin arka ja ujo lapsi. Ja vaikka tein kaiken niin hyvin kuin ikinä osasin, sain jälki-istuntoa jo elämäni ekana koulupäivänä. Sitä häpesi koko suku mummoja ja pappoja myöten. Muistan ikuisesti mummoni ilmeen kun hän katsoi ekaa todistustani. Matikat, historiat ja kielet olivat aina kiitettäviä, mutta Käytös. Kutonen. Huolellisuus. Seiska.
Tyttölapsella.
Vaikka olin suorittanut peruskoulun ensimmäisten luokkien oppimäärän, en ymmärtänyt ryhmädynamiikasta yhtään mitään. Eivätkä opettajat tai vanhempani 80-luvun Rovaniemen maalaiskunnassa (jossa ei ollut muita kuin umpisuomalaisia, ehkä joskus Kanarialla tai Ruotsissa ryhmämatkailleita kosmopoliitteja) tajunneet että ihan oikeasti tein parhaani mutta se ei vain riittänyt. Niinpä istuin säännöllisesti jälki-istunnossa kirjoittamattomien ja minulle käsittämättömien sääntöjen rikkomisesta. Välitunnit seisoin yksin asfalttipihan reunalla, paitsi silloin kun joku suosittu oppilas aktivoitui heittämään minut koulun roskakoriin.
Talvella kouluun piti hiihtää monta kilometria metsän läpi. Rovaniemellä oli keskitalvella, aamukahdeksalta, valaisemattomalla ladulla, keskellä ei-mitään, sanoisinko blairwitchmäisen yksinäinen tunnelma.
Paitsi kun eräänä aamuna hiihdin eksyneenä liian lähelle pimeää taloa jonka pihalta susikoira hyökkäsi pimeydestä kimppuuni. Sain kontattua karkuun (afrikkalaisen lapsuuteni ansiosta en osannut hiihtää, luistella, pelata yhtikäsmitään pallopeliä etc, etc.) mutta sauvani jäivät koiran kitaan. Hiihdin kouluun umpihangessa ilman sauvoja, ja sain jälki-istuntoa koska niitä olisi tarvittu liikuntatunnilla.
Itkin joka päivä. Äiti sanoi että oksensin kun piti lähteä kouluun. Migreenin sain jo ala-asteella.
Joten voitte kuvitella miten jännitin poikani ekaa koulupäivää.
Olin tietysti tutustunut ja tutustuttanut poikani kouluun, opettajaan ja muihin oppilaisiin ja varmistanut että lapsellani oli uudessa luokassaan jo kavereita. Keskustellut lapseni opettajan ja koulun rehtorin kanssa siitä miten kiusaamiseen suhtaudutaan ja vakuuttunut siitä että olimme samoilla linjoilla. Tutustunut opettajaan lähemmin ja kertonut hänelle millaista tukea ujo lapsi mielestäni kaipaa (lapsiparalla on minunkin geenejäni). Haastatellut koulussa jo opiskelevien lasten vanhemmat siitä miten pienet siellä oikeasti viihtyivät. Mutta. Silti.
Hain Koululaisen päivän päätteeksi kysyin ääni (tuskin) väristen: "Miten. Sun. Päivä. Meni. Oliko. Kivaa. Kulta."
Poika juoksenteli ympäriinsä uusien kavereiden kanssa ja ehti hädintuskin hihkaista että kivaa oli. Eka synttärikutsu luokkakaverilta oli jo saatu. Jonkun hän oli kutsunut meille leikkimään. Jopa ruoka oli ollut hyvää.
Yritin sitten vielä tarkentaa mikä hänestä oli ollut hauskinta muttei lapsukainen osannut sanoa. Kun kaikki oli niin tosi kivaa.
Poika kysyi voisimmeko käydä yhdessä kahvilassa kaakaolla ja pullalla, olin etukäteen sanonut että ekaa koulupäivää pitää juhlia.
Voitte arvata että lapsi sai niin monta kaakaota kuin halusi.
Ja minä itkin helpotuksestani vasta kaikkien nukkuessa.
~*♥*~
Tänä aamuna kaipasin muistutusta siitä, että harmaakin voi olla kaunista.
Mikä auttaa sateiseen maanantaiaamuun? Ihana latte, kiireetön Hesari, viininpunaiset korkkarit. Minua piristi jo sekin että löysin nämä kuvat tunnelmaani kuvaamaan...
~* ♥*~
Johanna Korhonen kirjoitti keskiviikon Hesariin loistavan kolumnin, jossa hän osuvasti ja kaunopuheisesti puki sanoiksi tunnelman, joka on häilynyt pelkona meistä monen sydämessä edellisten eduskuntavaalien jälkeen.
Ainakin minun sydämessäni.
Lukekaa tämä ystävät:
Valistuksen vastaliikke
- Johanna Korhonen -
"There is nothing to know." Yhdysvaltalainen keskustelukumppani tiivistää inhokkinsa Sarah Palinin johtoajatuksen ja huokaa. Kristillistä oikeistoa edustavalle republikaani Palinille tietäminen ei ole kummoinenkaan arvo.
Sarah Palinin maailma ei ole monimutkainen, vaan yksinkertainen. Sen voi pelkistää helpoiksi lauseiksi, sutkauksiksi, joiden mukaan tehdään politiikkaa. Jumalan tahto on yksiselitteinen ja löytyy Raamatusta.
Markku Ruotsila arvelee oivallisessa kirjassaan Yhdysvaltain kristillinen oikeisto, että fundamentalistiseen uskontulkintaan nojaava politiikka on nousemassa globaaliksi ilmiöksi. Suomessa ilmiö on vaimeampi, mutta tunnistan täällä sen piirteistä ainakin yhden: tietämättömyyden kulttuurin, valistuksen vastaliikkeen.
Läheskään kaikille tieto ja sivistys eivät ole arvo, vaan yksi näkökulma muiden joukossa. Tämän näkökulman voi milloin tahansa ohittaa uskon, luulon, tunteen tai silkan laiskuuden perusteella.
Näin: Ilmastonmuutoksesta ei tarvitse välittää. Kotimaiset ongelmat ratkeavat, kun ulkomaalaiset palautetaan jonnekin. Islamista päästään, kun kielletään moskeijat.
Kun tieto ja sivistys siirretään syrjään, niihin liittyvät eettiset velvoitteet katoavat: Somalian nälänhätä ei liity meihin, koska emme ole somalialaisia, tai syypäitä tilanteeseen.
Älyllis-eettinen ponnistelu ei ole huudossa. Kevään vaaleissa menestyivät perussuomalaiset, jotka eivät vaadi äänestäjiltään mitään. Porvarit sentään vaativat kansalaisilta kilpailukykyä, vasemmisto solidaarisuutta ja vihreät polkupyöräilyä, mutta perussuomalaiseen perusolemiseen riittää se, että ollaan vaan. Ekana olen mää itse, ja nää mun kaverit.
Rennossa perusoleskelussa ei haittaa, vaikka ei olisi oppinut koulussa ruotsia eikä tiedä, missä on Kazakstan. Historia on tylsää, maantieto turhaa ja kielittäkin pärjää. Äänekäs koilottaminen ei nykyään ole moukkamaisuutta, vaan sankarillista sananvapaustaistoa.
Tyhmistymisestä ovat vastuussa myös toimittajat, jotka käsittävät kaikenlaiset argumentit keskenään samanarvoisiksi. "Tasapuolisuuden" nimissä perustelematon tai oudosti perusteltu äärimielipide saa jutussa saman painoarvon kuin tietoon ja harkintaan pohjautuva näkemyskin.
Sivistyneempää journalismia saataisiin, jos toimittajat osaisivat ja uskaltaisivat punnita eritasoisia argumentteja vastakkain ja surutta teurastaa edes hoopoimmat. Tähän tarvitaan tiedon lisäksi harkintakykyä, vastuunottoa ja edes ymmärrys kaiken monimutkaisuudesta.
Voilà.
~*♥*~
[caption id="attachment_4253" align="aligncenter" width="300" caption="Toppi Ranskasta, huivi Vuitton, käsinkirjottu helmilaukku ranskalaista vintagea, hanskat Bertha Puiston vintagekokoelmasta"]
[/caption]
Vietin eilisen päivän Aki Choklatin vieraana, tunnelmallisella kuunari Briggen Gerdalla, jossa lanseerattiin Akin uusin miesten kenkä- ja vaatemallisto.
Päivä auringonpaisteisella merellä oli niin täydellisen ihana kuin kuvitella saattaa. Avomerellä meille tarjoiltiin ihailtavaksemme muotinäytös sekä (en tiedä veneistä mitään joten en osaa kertoa sarjaa) tuulennopea purjevenekilpailu.
Näytöksen ja aterian jälkeen parkkeerasimme ihanan Kirsin kanssa itsemme kuunarin keulapaikoille, jossa laivan kokka halkoi aaltoja.
Viittasin pari päivää sitten blogissani Breakfast at Tiffany's -leffan kohtaukseen jossa kysytään
"
When were you last utterly and perfectly happy?"
Oman vastaukseni löysin täältä, aalloilta laivan keulasta, tuulen ja auringonsäteiden hyväillessä ihoa. Sielun täyttyessä elämän kauneudesta.
Myös Aki liittyi seuraamme siestalle
En ole purjehtinut aikaisemmin, mutta tällä upealla ja tunnelmallisella kuunarilla tyylikkäämpää alkua en olisi voinut saada...♥.
~* ♥*~
