Eka koulupäivä ♥ ♥ ♥

Minä aloitin koulun 9-vuotiaana, suoraan kolmannelta luokalta. Sitä ennen olin käynyt Afrikassa kotikoulua yksin, äitini opettamana, enkä ollut koskaan ollut päiväkodissa tai minkäänlaisessa lapsiryhmässä. Mitäköhän idolini, psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen casestani sanoisi.. Uudessa koulussani Rovaniemen napapiirillä oli yli 600 oppilasta. Se oli jättimäinen, sokkeloinen, kauhistuttava rakennus. Eksyin säännöllisesti paitsi matkalla kouluun, myös matkalla välitunnilta luokkaan. Kehitin tekniikan jossa yritin kellon soidessa tarttua jotakin tuttua takinliepeestä kiinni ja roikkua siinä tutulle käytävälle asti. Muuten vain haahuilin ympäriinsä kunnes itkin.   Voihan sen arvata kuinka siinä kävi. Erityisesti kun olin arka ja ujo lapsi. Ja vaikka tein kaiken niin hyvin kuin ikinä osasin, sain jälki-istuntoa jo elämäni ekana koulupäivänä. Sitä häpesi koko suku mummoja ja pappoja myöten. Muistan ikuisesti mummoni ilmeen kun hän katsoi ekaa todistustani. Matikat, historiat ja kielet olivat aina kiitettäviä, mutta Käytös. Kutonen. Huolellisuus. Seiska. Tyttölapsella. Vaikka olin suorittanut peruskoulun ensimmäisten luokkien oppimäärän, en ymmärtänyt ryhmädynamiikasta yhtään mitään. Eivätkä opettajat tai vanhempani 80-luvun Rovaniemen maalaiskunnassa (jossa ei ollut muita kuin umpisuomalaisia, ehkä joskus Kanarialla tai Ruotsissa ryhmämatkailleita kosmopoliitteja) tajunneet että ihan oikeasti tein parhaani mutta se ei vain riittänyt. Niinpä istuin säännöllisesti jälki-istunnossa kirjoittamattomien ja minulle käsittämättömien sääntöjen rikkomisesta. Välitunnit seisoin yksin asfalttipihan reunalla, paitsi silloin kun joku suosittu oppilas aktivoitui heittämään minut koulun roskakoriin. Talvella kouluun piti hiihtää monta kilometria metsän läpi. Rovaniemellä oli keskitalvella, aamukahdeksalta, valaisemattomalla ladulla, keskellä ei-mitään, sanoisinko blairwitchmäisen yksinäinen tunnelma. Paitsi kun eräänä aamuna hiihdin eksyneenä liian lähelle pimeää taloa jonka pihalta susikoira hyökkäsi pimeydestä kimppuuni. Sain kontattua karkuun (afrikkalaisen lapsuuteni ansiosta en osannut hiihtää, luistella, pelata yhtikäsmitään pallopeliä etc, etc.) mutta sauvani jäivät koiran kitaan. Hiihdin kouluun umpihangessa ilman sauvoja, ja sain jälki-istuntoa koska niitä olisi tarvittu liikuntatunnilla. Itkin joka päivä. Äiti sanoi että oksensin kun piti lähteä kouluun. Migreenin sain jo ala-asteella. Joten voitte kuvitella miten jännitin poikani ekaa koulupäivää. Olin tietysti tutustunut ja tutustuttanut poikani kouluun, opettajaan ja muihin oppilaisiin ja varmistanut että lapsellani oli uudessa luokassaan jo kavereita. Keskustellut lapseni opettajan ja koulun rehtorin kanssa siitä miten kiusaamiseen suhtaudutaan ja vakuuttunut siitä että olimme samoilla linjoilla. Tutustunut opettajaan lähemmin ja kertonut hänelle millaista tukea ujo lapsi mielestäni kaipaa (lapsiparalla on minunkin geenejäni). Haastatellut koulussa jo opiskelevien lasten vanhemmat siitä miten pienet siellä oikeasti viihtyivät. Mutta. Silti. Hain Koululaisen päivän päätteeksi kysyin ääni (tuskin) väristen: "Miten. Sun. Päivä. Meni. Oliko. Kivaa. Kulta." Poika juoksenteli ympäriinsä uusien kavereiden kanssa ja ehti hädintuskin hihkaista että kivaa oli. Eka synttärikutsu luokkakaverilta oli jo saatu. Jonkun hän oli kutsunut meille leikkimään. Jopa ruoka oli ollut hyvää. Yritin sitten vielä tarkentaa mikä hänestä oli ollut hauskinta muttei lapsukainen osannut sanoa. Kun kaikki oli niin tosi kivaa. Poika kysyi voisimmeko käydä yhdessä kahvilassa kaakaolla ja pullalla, olin etukäteen sanonut että ekaa koulupäivää pitää juhlia. Voitte arvata että lapsi sai niin monta kaakaota kuin halusi. Ja minä itkin helpotuksestani vasta kaikkien nukkuessa. ~*♥*~