LadyBohemia — Everyday Poesie RSS

Toisinaan Helsinki ei tunnu kaupungilta vaan kylältä. Mutta hyvällä tavalla. [caption id="attachment_4304" align="aligncenter" width="500" caption="Strindbergin terassilla"][/caption] Silloin kun kävelee pitkin auringonpaisteista Esplanadia ja saa yllätyskutsun liittyä seuraan, ja apua painavien laukkujen kantamiseen... Kun kesken promenaadin päätyykin ex tempore kuuntelemaan kiinnostavaa bisnesideaa (kiitos Tove!). [caption id="attachment_4338" align="aligncenter" width="500" caption="Ben ja maailman suloisin Zarmina"][/caption] Zarmina on uusi ystäväni, joka kutsui minut tähän tilaisuuteen. Vaikka olen tuntenut hänet vasta pienen hetken, tiedän jo, että hän on yksi herttaisimmista ja aidoimmista ikinä tapaamistani ihmisistä. Zarminan elämäntarina on niin inspiroiva, niin humaani, niin kitkeränsuloinen kertomus surusta ja menetyksestä sekä positiivisuuden voimasta, että kaikkien pitäisi se kuulla. Ainakin eräiden perussuomalaisten kansanedustajien. Oli ihan pakko sanoa. Sorry.  Zarmina kertoi juhlista joissa Ben oli yllättäen tullut kertomaan haluavansa esitellä hänet "yhdelle naiselle". Joka osoittautui presidentiksemme. Jonka seurueessa oli myös eräs Juhani Kaskeala. Joten Zarmina pääsi kertomaaan oman - monia äänekkäitä tahoja viisaamman - näkemyksensä Afganistanin siviileiden hädästä, pakolaisuudesta, ja suomalaiseen yhteiskuntaan kotoutumisesta suoraan Puolustusvoimain ylipäällikölle ja komentajalle. Jota puolestaan seurasi kutsu linnan juhliin. Oikea elämä on niin paljon tarua kiinnostavampaa.. Matkan jatkuessa toisaalla, toisella terassilla, toiset kahvit toisten ystävien kanssa... [caption id="attachment_4341" align="aligncenter" width="500" caption="Ihanat naiset Fredalla"][/caption] Näyttää siltä kuin koko Helsinkini olisi päättänyt imeä itseensä kesän viimeiset lämpimät auringonsäteet. Minä muiden mukana.

Rakastan näitä raikkaita elokuisia viikonloppuja kun kapungin kadut ovat täynnä hulinaa, auringon lämpöä, hymyjä ja vilskettä. Elämää. Ihmiset ovat palanneet kaupunkiin kesäpesistään mutta lämpö houkuttelee viipyilemään ulkona. Eilen kun astuin keskusta-asunnostamme pikkuaukiollemme, oli siihen pystytetty pop-up kahvila! Ja pieni plazantapainen oli täynnä iloisia ihmisiä kakkukahveilla, kuin parhaissakin kyläjuhlissa. Mikä ihana päivä. Liittäisin tähän vielä Maija Vilkkumaan biisin Kesä mutten nyt kehtaa kolmatta kertaa tänään... Sitä kuitenkin kuuntelin uudestaan ja uudestaan tätä kirjoittaessani:-). ~*♥*~

Tämä on vielä ihan pakko näyttää teille, niin hulvattoman riemastuttavan ihana se on. Täydellinen Maanantaibiisi. A capella -versio Maija Vilkkumaan sävellyksestä Mä haluun naimisiin, ft. lauluyhtye Viisi - Tavastialta:

~*♥*~

Joskus Facebookista löytyy timanttisia, helmeileviä ajatuksia ja ajatustenvaihtoa. Ystäväni kirjoitti: Just living is not enough... One must have sunshine, freedom, and flowers. (Näin luki kukkakaupan seinässä, kun hain aamulla kukkia) Johon hänen siskonsa kommentoi: And its not even enough to have it around You. You have to have it IN You ♥ [caption id="attachment_4296" align="aligncenter" width="500" caption="Suvun mökiltä pelastamani lipastokin rakastaa kukkia"][/caption] ~*♥*~

Minä aloitin koulun 9-vuotiaana, suoraan kolmannelta luokalta. Sitä ennen olin käynyt Afrikassa kotikoulua yksin, äitini opettamana, enkä ollut koskaan ollut päiväkodissa tai minkäänlaisessa lapsiryhmässä. Mitäköhän idolini, psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen casestani sanoisi.. Uudessa koulussani Rovaniemen napapiirillä oli yli 600 oppilasta. Se oli jättimäinen, sokkeloinen, kauhistuttava rakennus. Eksyin säännöllisesti paitsi matkalla kouluun, myös matkalla välitunnilta luokkaan. Kehitin tekniikan jossa yritin kellon soidessa tarttua jotakin tuttua takinliepeestä kiinni ja roikkua siinä tutulle käytävälle asti. Muuten vain haahuilin ympäriinsä kunnes itkin.   Voihan sen arvata kuinka siinä kävi. Erityisesti kun olin arka ja ujo lapsi. Ja vaikka tein kaiken niin hyvin kuin ikinä osasin, sain jälki-istuntoa jo elämäni ekana koulupäivänä. Sitä häpesi koko suku mummoja ja pappoja myöten. Muistan ikuisesti mummoni ilmeen kun hän katsoi ekaa todistustani. Matikat, historiat ja kielet olivat aina kiitettäviä, mutta Käytös. Kutonen. Huolellisuus. Seiska. Tyttölapsella. Vaikka olin suorittanut peruskoulun ensimmäisten luokkien oppimäärän, en ymmärtänyt ryhmädynamiikasta yhtään mitään. Eivätkä opettajat tai vanhempani 80-luvun Rovaniemen maalaiskunnassa (jossa ei ollut muita kuin umpisuomalaisia, ehkä joskus Kanarialla tai Ruotsissa ryhmämatkailleita kosmopoliitteja) tajunneet että ihan oikeasti tein parhaani mutta se ei vain riittänyt. Niinpä istuin säännöllisesti jälki-istunnossa kirjoittamattomien ja minulle käsittämättömien sääntöjen rikkomisesta. Välitunnit seisoin yksin asfalttipihan reunalla, paitsi silloin kun joku suosittu oppilas aktivoitui heittämään minut koulun roskakoriin. Talvella kouluun piti hiihtää monta kilometria metsän läpi. Rovaniemellä oli keskitalvella, aamukahdeksalta, valaisemattomalla ladulla, keskellä ei-mitään, sanoisinko blairwitchmäisen yksinäinen tunnelma. Paitsi kun eräänä aamuna hiihdin eksyneenä liian lähelle pimeää taloa jonka pihalta susikoira hyökkäsi pimeydestä kimppuuni. Sain kontattua karkuun (afrikkalaisen lapsuuteni ansiosta en osannut hiihtää, luistella, pelata yhtikäsmitään pallopeliä etc, etc.) mutta sauvani jäivät koiran kitaan. Hiihdin kouluun umpihangessa ilman sauvoja, ja sain jälki-istuntoa koska niitä olisi tarvittu liikuntatunnilla. Itkin joka päivä. Äiti sanoi että oksensin kun piti lähteä kouluun. Migreenin sain jo ala-asteella. Joten voitte kuvitella miten jännitin poikani ekaa koulupäivää. Olin tietysti tutustunut ja tutustuttanut poikani kouluun, opettajaan ja muihin oppilaisiin ja varmistanut että lapsellani oli uudessa luokassaan jo kavereita. Keskustellut lapseni opettajan ja koulun rehtorin kanssa siitä miten kiusaamiseen suhtaudutaan ja vakuuttunut siitä että olimme samoilla linjoilla. Tutustunut opettajaan lähemmin ja kertonut hänelle millaista tukea ujo lapsi mielestäni kaipaa (lapsiparalla on minunkin geenejäni). Haastatellut koulussa jo opiskelevien lasten vanhemmat siitä miten pienet siellä oikeasti viihtyivät. Mutta. Silti. Hain Koululaisen päivän päätteeksi kysyin ääni (tuskin) väristen: "Miten. Sun. Päivä. Meni. Oliko. Kivaa. Kulta." Poika juoksenteli ympäriinsä uusien kavereiden kanssa ja ehti hädintuskin hihkaista että kivaa oli. Eka synttärikutsu luokkakaverilta oli jo saatu. Jonkun hän oli kutsunut meille leikkimään. Jopa ruoka oli ollut hyvää. Yritin sitten vielä tarkentaa mikä hänestä oli ollut hauskinta muttei lapsukainen osannut sanoa. Kun kaikki oli niin tosi kivaa. Poika kysyi voisimmeko käydä yhdessä kahvilassa kaakaolla ja pullalla, olin etukäteen sanonut että ekaa koulupäivää pitää juhlia. Voitte arvata että lapsi sai niin monta kaakaota kuin halusi. Ja minä itkin helpotuksestani vasta kaikkien nukkuessa. ~*♥*~

Tänä aamuna kaipasin muistutusta siitä, että harmaakin voi olla kaunista.

Mikä auttaa sateiseen maanantaiaamuun? Ihana latte, kiireetön Hesari, viininpunaiset korkkarit. Minua piristi jo sekin että löysin nämä kuvat tunnelmaani kuvaamaan...

~* ♥*~