Pariisi sateessa, viikonloppu Roomassa:
NÄIN aion oppia lausumaan ranskaa... un jour... Eräänä kauniina päivänä...
Ei ihme että Johnny Deppkin oli sulaa vahaa kun Vanessa hänen korvaansa näin kuiskaili...
Oli ranskalaisista chansoneista mitä mieltä hyvänsä (tänään minulle osui ja upposi; lapset nukkuvat, lasi punaviiniä, kynttilät sytytettyinä, lämmin viltti ja hyvä kirja odottavat...) on ranska kyllä maailman sensuellein kieli, mielestäni. Ajatelkaa tätä laulua vaikkapa saksaksi... japaniksi... teksasiksi...
Ranskalainen tanssinopettajani demonstroi tämän erinomaisen tehokkaasti. Hän antoi ohjeensa (karjahteli) ihan huvikseen välillä saksaksi. Ja väitän että hän oli oikeassa sanoessaan että se näkyi (kärsi) liikekielemme sulokkuudessa:-).
Otsikko viittaa tietenkin erään kansanedustajamme ja eduskunnan hallintovaliokunnan puheenjohtajan kommenttiin Norjan tragedian jälkimainingeissa: "Monikulttuurisuus on hanurista."
Sami Sillanpää kirjoitti Hesarissa pari päivää sitten näkökulman joka ilmaisi omia ajatuksiani monikulttuurisuudesta ja siitä itsestään, rasismista, niin paljon paremmin kuin itse osaisin ne muotoilla.
Lukekaa tämä ystävät.
Peruspelkurit
- Sami Sillanpää (HS 17.9.2011)
Äänestäjien valitsema lainsäätäjä Jussi Halla-aho (ps) ilmaisi tällä viikolla ihailunsa fasismiin. Halla-Ahon ratkaisu sekä mielipiteenvapauden että finanssikriisin ongelmiin on panssarivaunu.
Joukko suomalaisia hurraa.
Mitä pelkureita.
Panssarivaunu on raukan ase. Itse kömmitään turvaan ja sitten ammutaan suojattomia.
Mielipidekeskustelussa sen vastine on nimetön nettikirjoittelu. Se on Halla-ahon kannattajien suosikkipuuhaa. He solvaavat pimeästä, eivätkä uskalla kertoa edes nimeään.
Nämä samat pelkurit eivät uskalla kohdata ulkomaalaista muuten kuin pesäpallomaila kädessä. He kavahtavat vieraita kieliä. Heidän itsetuntonsa on niin alamaissa, että he pelkäävät jonkun kouluttamattoman ja kielitaidottoman pakolaisen vievän heiltä puolisot ja työt.
He pelkäävät, että maailma on liian kova paikka Suomelle. He vaativat, että nyt on isänmaan sulkeuduttava, eristäydyttävä – laitettava pää pensaaseen.
Puput tekevät niin.
Halla-ahon ja hänen seurakuntansa suurin erehdys on luulla, että ihmisvihalla on jotain tekemistä isänmaallisuuden kanssa.
Ei ole.
Rohkeudella on.
Suomi tarvitsee naisia ja miehiä, jotka uskaltavat kohdata toisia ihmisiä. Jotka eivät pelkää vastustaa vihaa sanoilla. Joiden itseluottamus riittää selittämään uhkailijoille, miksi mielipide-eroihin oikea ratkaisu ei ole väkivalta.
Perusasioita.
Mutta Suomessa perusinhimillinen tolkku on monilta kateissa.
Rohkeutta tarvitaan pysäyttämään perus-Suomessa leviävät kolme kuolemantautia: tosiasioiden kiistäminen, nostalgia ja ylimielisyys.
Tosiasia on, että Suomi ei ole maailmassa yksin, eikä tule olemaan, vaikka kuinka piiloutuisi. Ei voi hoitaa vain omia asioitaan. On uskallettava olla avoin ja kansainvälinen, jotta voi kilpailla muiden kanssa. Jos pelkää pelata, häviää.
Myös nostalgia on häviäjien sairaus. Se perustuu uskoon, että parhaat ajat ovat menneessä. Ennen ei ollut paremmin. Mitään puhdasta ja ehjää vain suomalaisten Suomea ei ole koskaan ollut. Eikä suomalaisuus ole muuttumatonta. Jos olisi, olisimme edelleen ruotsalaisia. Entisen muuttumista kutsutaan elämäksi. Vastakohta on muuttumaton eli kuolema. Siksi Suomen kuuluu muuttua.
Ylimielisyys vaivaa, kun luulee pitävänsä hallussa mestarillista totuutta, jota muut kieltäytyvät näkemästä. Ne muut vaikuttavat olevan salaliitossa itseä vastaan. Ne vääristelevät ja puhuvat pahaa. Ylimielisyyden sukulainen on itsesääli. Molemmat ovat munapäiden oireita.
Suomen pelkureilla on jo vakiintunut tapa reagoida tämäntapaisiin kirjoituksiin. Sen ovat monet poliitikot, toimittajat ja muut julkiset kommentoijat kokeneet.
Tapa on masinoida rasistien foorumi hyökkäykseen: nettikommentteihin, sähköposteihin ja soittoihin, joissa uhkaillaan, että pimeällä jokin saattaa osua polvilumpioon.
Rohkeiden ei tarvitse pelotella.
Viime yönä näin hassua unta. Se muistutti minua epäritarillisimmasta miehestä jonka olen koskaan, koskaan, ikinä kohdannut. Tämä on pakko jakaa.
Olimme vuosia sitten työkeikalla Tansaniassa, pääkaupunki Dar es Salaamissa. Monikulttuurisessa porukassamme sain usein vastata kysymyksiin ja ihmettelyyn siitä miten isäni / poikaystäväni ikinä päästi minut yksin niin kauas. Sen lisäksi että olin monikymmenpäisen joukon ainoa nainen, olin myös porukan nuorin. Maassa jossa auktoriteetti ja ikä kulkevat käsi kädessä sain todella tsempata kaikin voimin kyetäkseni ohjeistamaan ryhmäämme.
Kaikesta tästä huolimatta eniten minua jäyti eräs Suomen Pankin ekonomisti. Kutsutaan häntä vaikkapa nimellä Henkka.
Henkka oli juuri saapunut maahan ja vaikutti hieman herkkähipiäiseltä. Hänen oli vaikea suvaita vallitsevia olosuhteita; hän kärsi ja vaikersi kuumuudesta, metelistä ja yleisesta kaaoksesta. Vaikka Henkka oli yli 190 pitkä ja sangen raamikas, hän ei myöskään uskaltanut astua hotellimme ulkopuolelle. Kadut pelottivat häntä. Niinpä hän istua nökötti hotellissa, erittäin pahalla tuulella ja erittäin nälissään, sillä hotellin ravintolassa ei päiviin ollut ollut juoksevaa vettä eikä sähköä. Minun kävi sääliksi leivänpalastaan närkkivää kiukkuista Henkkaa.
Kävin kutsumassa hänet lounaalle. Ihan lähellä oli kiva ravintola, ja oikeasti kadut olivat aika turvallisia. Lisäksi olin ystävystynyt parin taksikuskin kanssa, jotka pitivät minusta todella suloisesti huolta, veivät turvallisesti perille, saattoivat sisätiloihin ja jopa odottivat ilman maksua kunnes sain tapaamiseni hoidettua tuodakseen minut turvallisesti perille takaisin hotellille.
No. Sen sijaan että Henkka olisi iloisena tarttunut ehdotukseeni, hän pohdiskeli happamasti kuinka turvallista seurani hänelle loppupeleissä olisi. Henkka muistutti että olin porukkamme pienikokoisin, ja lisäksi nainen. Hän mietiskeli (ääneen) että vetäisin puoleeni paitsi rosvoja ja ryöstömurhaajia, myös raiskaajia. Siinä vieressä hänellekin voisi käydä jotakin.
Niinpä hän laskelmoi että hänen ei tosiaankaan kannattanut poistua seurassani hotellista. Jos haluaisin syödä hänen kanssaan, saisin selviytyä yksin ravintolaan omalla riskilläni ja siellä sisällä hän kyllä voisi syödä kanssani samassa pöydässä. Sitten palaisimme taas hotellille omia teitämme. Etteivät minun ryöstömurharaiskaajani pääsisi häntä häiritsemään.
Olin sydänjuuriani myöten pöyristynyt.
Ironiaa tavoitellen tiedustelin häneltä miten oli mahdollista että hän oli kuitenkin käynyt kanssani samassa seurueessa illallisella moneen otteeseen. Henkka vastasi pokkana, että hän oli suorittanut todennäköisyyslaskelmia. Jos porukassamme oli viisi miestä hänen itsensä lisäksi, minun mukanani tuomani lisäriski eliminoitui emmekä enää olisi houkutteleva kohde ryöstäjäraiskaajille.
Emme sitten koskaan käyneet lounaalla. Mutta Henkan tyttöystävää minun kävi todella kovin sääliksi.
Kun oikein raivoissani Henkan ajatuksenjuoksua muistelin löysin itsestäni myös hieman vanhanaikasen arvomaailman hippusia vaikka periaatteessa oikein emansipoitunut nainen olenkin. Henkan tavattuani lisäsin miehen määritelmään sielussani Sisäisen Voiman ja Rohkeuden. Mies ei kertakaikkiaan ole silmissäni Mies jos hän ei ole tarvittaessa valmis puolustamaan heikompaansa.
On miehiä ja on Miehiä.
Olen miettinyt miten heidät erottaa toisistaan, kaikkihan eivät ole ihan yhtä avoimia ajatuksenjuoksustaan kuin Henkka. Mutta sitten ymmärsin sen.
Miehet ovat heitä, joiden seurassa sinua ei pelota. Ei vaikka olisitte Dar es Salaamin pimeässä yössä, huonolla alueella ja vastaan tulisi epämääräinen porukka. Tiedät että Mies ei luiki tiehensä ja jätä sinua selviämään yksin.
Sen eron vain tuntee.
~*♥*~
Ps. Henkka lausahteli projektin aikana muitakin kukkasia, miltei tämän veroisia.. Saatte toivoa osaa kaksi jos kiinnostaa...
Kuuntelin eilen telkkarista Elämä lapselle -konserttia ja Lastenklinikan pikkupotilaiden liikuttavia tarinoita. Ja muistelin erästä kohtaamaani pientä poikaa. Jolla ei ollut puolellaan isää, äitiä, lääkäriä. Ketään tai mitään.
Työskentelin entisessä elämässäni viitisen vuotta lastensuojelujärjestössä ja osaltani organisoin vammaisten lasten avustushanketta Viipuriin.
Siellä kohtaamastani pojasta - sanotaan häntä vaikka Alexanderiksi - kirjoitin silloin näin:
xxx
Alexander (born summer 2000)
Alexander was born in the town of Petroskoi, Russia. Two days after his birth his mother (a young unmarried woman) refused him. Alexander has lived in state institutions throughout his short life. As Alexander's mother has never cared for the child, she was stripped from all her parental rights over him in 2005. Nothing is known about Alexander’s father. His family members have never contacted him in the children’s home. In practice, he lives like an orphan.
Alexander is an intelligent, bubbly, sweet, physically disabled child. He can not walk or move by himself. Since his birth, he has had a club foot and an undiagnosed problem with his back, which prevent him from standing or walking. He can only move when supported by others. As the institution where he lives is not able to provide him with a personal assistant, he spends most of his life sitting or lying down in one place. One can only imagine how this affects an active little boy who would love to play with others, learn new things, make friends and go to school.
Despite of the hardships life has thrown on his path, Alexander is an open, social, playful little boy. He is bright ; he loves to draw, do claywork and participate in all possible functions of the children’s home. However, he is often confined to his bed or a chair and spends much of his time alone. This is already affecting his development. Alexander starts to fall behind in the development of his speech. Remaining still and alone will very possibly affect other aspects of his development (physical, social and intellectual) in the future. This is especially heartbreaking in the case of a child who adores being with people, children as well as adults, and craves for human contact. His biggest dream in life is to be able to move.
As Alexander can’t move by himself and has no-one to move him from one place to another, his life is literally very dark in many ways. For example, when the evening falls and it gets dark, all he can do is lie alone in his bed in the darkness. A little practical help was given to him in the form of a flashlight; as his hands - and his brain – work perfectly, he is now able to read in his bed after dark. But to truly lift him from the darkness, he would need an operation to his back, another operation to his foot, combined with some physiotherapy to rehabilitate his withered muscles. Lastly, he needs suitable aid equipment in order to finally be able to move independently.
Currently, Alexander receives no physical therapy and as a consequence his muscles are getting weaker and weaker. Having just started the first class in school, he is at a crucial point of his life. He could either start catching up with the other children, or fall more and more behind, to finally become outcast throughout his life.
With the help of an internationally funded program, Alexander could be able to move. With aid equipment, but nonetheless he would be able to move. In the life of this abandoned child, the difference would be life-altering.
xxx
Minä yritin. Yritin oikeasti, mutta pelkään etten kyennyt tekemään juuri mitään merkittävää tämän pienen pojan hyväksi.
Voin vain sanoa että ikinä en tule unohtamaan häntä.
Mutta se ei Alexanderia auta elämässä eteenpäin. Ei yhtään.
xxx
Elämä lapselle -konsertti oli taas tervetullut muistutus siitä miten onnekkaita me olemmekaan. Uskon lujasti määritelmään, jonka mukaan tärkein yhteiskunnan sivistyksen ja edistyksen mittareista on se miten se huolehtii heikoimmistaan.
Minun silmissäni Lastenklinikka nostaa Suomen korkeammalle kuin mikään muu kotimaassani kohtaamani taho. Sinne olisin niin halunnut kantaa Alexanderin ja ne kaikki muut Viipurissa kohtaamani lapset.
Heidän kohdallaan, muutaman tunnin junamatkan päässä, Lastenklinikat ovat utopiaa vain.
En muista kuka otti minusta tämän kuvan mutta sen muistan että olimme Café Engelissä, sulkemisajan jälkeen, ja taustalla soi Dave Lindholmin Pieni ja hento ote.
Tämä oli yksi niitä täydellisen keveitä, täydellisen onnellisia hetkiä. Muistan kun laulussaan Dave kysyi
Miten niin jalat maassa? Oletko koskaan nähnyt kenenkään kävelevän jalat ilmassa? Ja ajattelin että katso tänne päin vain, täällä olisi yksi joka leijuu...
Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni
Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli
Pieni ja hento ote - siinä kaikki
Edelleen ja aina vain yksi maailmankaikkeuden kauneimmista biiseistä. Säästelen sen kuuntelemista kaikkein surullisimpiin ja myös ihanimpiin hetkiin.
Oman taikansa Pieni ja hento ote tuo molempiin.
~*♥*~
