LadyBohemia — Inspiration RSS

Pääsin kerran Sevillassa, flamencon kehdossa, aivan uskomattoman upeaan flamencoesitykseen - intensiteetti, voima ja tunteen palo oli niin käsinkosketeltavaa että ilma aivan rätisi sähköstä. Olin ihan sanaton vielä seuraavanakin päivänä. Mitähän tapahtuisi jos lavalle lisättäisiin yksi ballerina? Ajattelin mennä katsomaan...

Lapsena luin Herra Huut. Nyt luen saman kirjailijan avioeron tuskasta syntyneet runot. Joskus on rankkaa olla Aikuinen. Kouraisevia tuokioita yhdestä erosta - ja samalla niistä kaikista: "Tahdotko sinä, ystävä hyvä, vielä viimeisen kerran yrittää katsoa millainen lopultakin on tämä minä jonka viisi vuotta sitten nait ja silloin hyväksi havaitsit, niin kuin hän havaitsi ihanaksi Sinut kokonaisen elämän arvoiseksi." "Niin kuin joki peittyy heiniin ja katoaa mutkan taa niin häviää ja liukuu myös rakkaus juuri se joka äsken vielä oli ikuista." "Onni - ei se sitten ole rakkautta."

No niin. Nyt se on sitten ihan empiirisesti todistettu. Minä en ymmärrä korkeakulttuuria. Kävin eilen Savoyssa kuuntelemassa Heli Laaksosen Tervessi peippometäst! -runokiertuetta. Pidin koskettavan romanttisena runoa jonka Heli oli kirjoittanut... autolleen. Ihan totta.  Joku muu olisi äkännyt että nyt ei taideta puhua miehestä: "Tekniika mailmas kirjotetti suns luven sul ääne ja siluttelen viis tähte matkustajan suajauksest konepellin etureunan suunnittelu onnistunu" Minä puolestani ratkaisin mielessäni metaforan hyvinmuodostuneesta automekaanikosta. Syytän tästä(kin) Järvenpäätä.

A little dance, anyone?

Haluaisin niiiiiin oppia tanssimaan charlestonia... Ihanassa aidossa 20-luvun paljetticharlestonmekossa... Charlestonia pitää mielestäni tanssia hämyisessä klubissa, aamuun asti, samppanjakuplien ja orkesterin kantamana... Ehkäpä tänä vuonna teen tälle pikku haaveelleni jotakin ja ilmottaudun tanssikurssille...

Toissapäivänä missasin yhden elëmäni tilaisuuksista. Mahdollisuuden tavata Leah Chishugin, joka on kokenut Ruandan verilöylyn, selvinnyt hengissä ja kirjoittanut kirjan kokemuksistaan. Leah oli Helsingissä pari päivää, mutta hänen aikatauluaan ei kuulemani mukaan pahemmin hehkutettu koska hänen henkeään on uhattu. Olin lukenut hänen kirjansa "Pitkä matka paratiisiin" yhdeltä istumalta. En kertakaikkiaan pystynyt laskemaan sitä käsistäni ennen kuin viimeisinkin sivu oli käännetty. Bébé Leahin matka Mama Leahiksi, Ruandasta Etelä-Afrikkaan, on kaikessa hirveydessään inhimillisyyden tuolla puolen. Ja samalla kirja on kuitenkin viesti toivosta, rakkaudesta, elämän tarkoituksesta. Jopa anteeksiannosta. 17-vuotias Leah kuljettaa oman vauvansa ja kolme kuolleiden äitien pikkulasta turvaan painajaisen keskeltä ja selviää jotenkuten hengissä, järjissäänkin. Pakoaan hän ei kuitenkaan lopeta vaan jatkaa kunnes Afrikan mantereen rajat tulevat vastaan. Ja sen jälkeenkin. Olisin halunnut pyytää tätä uskomattoman vaikuttavaa naista omistamaan kirjan pienille pojilleni - tämä on kirja joka heidänkin pitäisi lukea, sitten joskus. Olin itse Tansanian Arushassa töissä pari vuotta verilöylyn jälkeen. Arusha on lähellä Ruandan rajaa ja kansanmurhaan syyllistyneitä hutuja oli paennut kaupunkiin. Heitä pelättiin. Jousipyssyllä varustettu masaimies vartioi hotellihuoneeni ulkopuolella öisin. Hotellin johtaja kertoi että hänen jousensa oli sivelty tappavalla myrkyllä ja hänen tehtävänsä oli suojella hotellissa vierailevia eurooppalaisia, sillä saattoi olettaa että meiltä löytyisi ulkomaan valuuttaa ja se teki meistä houkuttelevan saaliin kansanmurhasta syytetyille. Muistan aina kuinka pidimme kovaa meteliä tullessamme illalla "kotiin" päivälliseltä, ettei virkaintoinen vartija vahingossa ampuisi meitä... Arushassa myös järjestettiin myöhemmin oikeudenkäynnit, joissa kansanmurhaan syyllistyneitä pyrittiin saamaan vastuuseen teoistaan. Käsittääkseni prosessi oli kuitenkin toivottoman hidas, tehoton ja jopa korruptoitunut. Ilmeisesti jonkinlaiset totuuskomissiotyyppiset kylätribunaalit ovat toimineet paremmin. Niissä uhrin omaiset voivat antaa anteeksi rikoksensa tunnustavalle murhaajalle. Kirjan luettuani voin vain ihmetellä miten he siihen kykenevät. Mutta pitkän matkansa kuljettuaan Leahkin kertoo kuinka hän lopulta katsoo sisarustensa murhaajaa silmiin - ja tuntee vain sääliä. Tämä on kirja jota on vaikeaa, jopa tuskaista lukea.  Väkevyydessään, todistusvoimassaan,  autenttisuudessaan se on samanaikaisesti yksi niistä kirjoista joka meidän  kaikkien pitäisi lukea.