Olin lukenut hänen kirjansa "Pitkä matka paratiisiin" yhdeltä istumalta. En kertakaikkiaan pystynyt laskemaan sitä käsistäni ennen kuin viimeisinkin sivu oli käännetty.
Bébé Leahin matka Mama Leahiksi, Ruandasta Etelä-Afrikkaan, on kaikessa hirveydessään inhimillisyyden tuolla puolen. Ja samalla kirja on kuitenkin viesti toivosta, rakkaudesta, elämän tarkoituksesta. Jopa anteeksiannosta. 17-vuotias Leah kuljettaa oman vauvansa ja kolme kuolleiden äitien pikkulasta turvaan painajaisen keskeltä ja selviää jotenkuten hengissä, järjissäänkin. Pakoaan hän ei kuitenkaan lopeta vaan jatkaa kunnes Afrikan mantereen rajat tulevat vastaan. Ja sen jälkeenkin.
Olisin halunnut pyytää tätä uskomattoman vaikuttavaa naista omistamaan kirjan pienille pojilleni - tämä on kirja joka heidänkin pitäisi lukea, sitten joskus.
Olin itse Tansanian Arushassa töissä pari vuotta verilöylyn jälkeen. Arusha on lähellä Ruandan rajaa ja kansanmurhaan syyllistyneitä hutuja oli paennut kaupunkiin. Heitä pelättiin. Jousipyssyllä varustettu masaimies vartioi hotellihuoneeni ulkopuolella öisin. Hotellin johtaja kertoi että hänen jousensa oli sivelty tappavalla myrkyllä ja hänen tehtävänsä oli suojella hotellissa vierailevia eurooppalaisia, sillä saattoi olettaa että meiltä löytyisi ulkomaan valuuttaa ja se teki meistä houkuttelevan saaliin kansanmurhasta syytetyille.
Muistan aina kuinka pidimme kovaa meteliä tullessamme illalla "kotiin" päivälliseltä, ettei virkaintoinen vartija vahingossa ampuisi meitä...
Arushassa myös järjestettiin myöhemmin oikeudenkäynnit, joissa kansanmurhaan syyllistyneitä pyrittiin saamaan vastuuseen teoistaan. Käsittääkseni prosessi oli kuitenkin toivottoman hidas, tehoton ja jopa korruptoitunut. Ilmeisesti jonkinlaiset totuuskomissiotyyppiset kylätribunaalit ovat toimineet paremmin. Niissä uhrin omaiset voivat antaa anteeksi rikoksensa tunnustavalle murhaajalle.
Kirjan luettuani voin vain ihmetellä miten he siihen kykenevät. Mutta pitkän matkansa kuljettuaan Leahkin kertoo kuinka hän lopulta katsoo sisarustensa murhaajaa silmiin - ja tuntee vain sääliä.
Tämä on kirja jota on vaikeaa, jopa tuskaista lukea.
Väkevyydessään, todistusvoimassaan, autenttisuudessaan se on samanaikaisesti yksi niistä kirjoista joka meidän kaikkien pitäisi lukea.
Pitkä matka paratiisiin
Toissapäivänä missasin yhden elëmäni tilaisuuksista. Mahdollisuuden tavata Leah Chishugin, joka on kokenut Ruandan verilöylyn, selvinnyt hengissä ja kirjoittanut kirjan kokemuksistaan.
Leah oli Helsingissä pari päivää, mutta hänen aikatauluaan ei kuulemani mukaan pahemmin hehkutettu koska hänen henkeään on uhattu.
Olin lukenut hänen kirjansa "Pitkä matka paratiisiin" yhdeltä istumalta. En kertakaikkiaan pystynyt laskemaan sitä käsistäni ennen kuin viimeisinkin sivu oli käännetty.
Bébé Leahin matka Mama Leahiksi, Ruandasta Etelä-Afrikkaan, on kaikessa hirveydessään inhimillisyyden tuolla puolen. Ja samalla kirja on kuitenkin viesti toivosta, rakkaudesta, elämän tarkoituksesta. Jopa anteeksiannosta. 17-vuotias Leah kuljettaa oman vauvansa ja kolme kuolleiden äitien pikkulasta turvaan painajaisen keskeltä ja selviää jotenkuten hengissä, järjissäänkin. Pakoaan hän ei kuitenkaan lopeta vaan jatkaa kunnes Afrikan mantereen rajat tulevat vastaan. Ja sen jälkeenkin.
Olisin halunnut pyytää tätä uskomattoman vaikuttavaa naista omistamaan kirjan pienille pojilleni - tämä on kirja joka heidänkin pitäisi lukea, sitten joskus.
Olin itse Tansanian Arushassa töissä pari vuotta verilöylyn jälkeen. Arusha on lähellä Ruandan rajaa ja kansanmurhaan syyllistyneitä hutuja oli paennut kaupunkiin. Heitä pelättiin. Jousipyssyllä varustettu masaimies vartioi hotellihuoneeni ulkopuolella öisin. Hotellin johtaja kertoi että hänen jousensa oli sivelty tappavalla myrkyllä ja hänen tehtävänsä oli suojella hotellissa vierailevia eurooppalaisia, sillä saattoi olettaa että meiltä löytyisi ulkomaan valuuttaa ja se teki meistä houkuttelevan saaliin kansanmurhasta syytetyille.
Muistan aina kuinka pidimme kovaa meteliä tullessamme illalla "kotiin" päivälliseltä, ettei virkaintoinen vartija vahingossa ampuisi meitä...
Arushassa myös järjestettiin myöhemmin oikeudenkäynnit, joissa kansanmurhaan syyllistyneitä pyrittiin saamaan vastuuseen teoistaan. Käsittääkseni prosessi oli kuitenkin toivottoman hidas, tehoton ja jopa korruptoitunut. Ilmeisesti jonkinlaiset totuuskomissiotyyppiset kylätribunaalit ovat toimineet paremmin. Niissä uhrin omaiset voivat antaa anteeksi rikoksensa tunnustavalle murhaajalle.
Kirjan luettuani voin vain ihmetellä miten he siihen kykenevät. Mutta pitkän matkansa kuljettuaan Leahkin kertoo kuinka hän lopulta katsoo sisarustensa murhaajaa silmiin - ja tuntee vain sääliä.
Tämä on kirja jota on vaikeaa, jopa tuskaista lukea.
Väkevyydessään, todistusvoimassaan, autenttisuudessaan se on samanaikaisesti yksi niistä kirjoista joka meidän kaikkien pitäisi lukea.
Olin lukenut hänen kirjansa "Pitkä matka paratiisiin" yhdeltä istumalta. En kertakaikkiaan pystynyt laskemaan sitä käsistäni ennen kuin viimeisinkin sivu oli käännetty.
Bébé Leahin matka Mama Leahiksi, Ruandasta Etelä-Afrikkaan, on kaikessa hirveydessään inhimillisyyden tuolla puolen. Ja samalla kirja on kuitenkin viesti toivosta, rakkaudesta, elämän tarkoituksesta. Jopa anteeksiannosta. 17-vuotias Leah kuljettaa oman vauvansa ja kolme kuolleiden äitien pikkulasta turvaan painajaisen keskeltä ja selviää jotenkuten hengissä, järjissäänkin. Pakoaan hän ei kuitenkaan lopeta vaan jatkaa kunnes Afrikan mantereen rajat tulevat vastaan. Ja sen jälkeenkin.
Olisin halunnut pyytää tätä uskomattoman vaikuttavaa naista omistamaan kirjan pienille pojilleni - tämä on kirja joka heidänkin pitäisi lukea, sitten joskus.
Olin itse Tansanian Arushassa töissä pari vuotta verilöylyn jälkeen. Arusha on lähellä Ruandan rajaa ja kansanmurhaan syyllistyneitä hutuja oli paennut kaupunkiin. Heitä pelättiin. Jousipyssyllä varustettu masaimies vartioi hotellihuoneeni ulkopuolella öisin. Hotellin johtaja kertoi että hänen jousensa oli sivelty tappavalla myrkyllä ja hänen tehtävänsä oli suojella hotellissa vierailevia eurooppalaisia, sillä saattoi olettaa että meiltä löytyisi ulkomaan valuuttaa ja se teki meistä houkuttelevan saaliin kansanmurhasta syytetyille.
Muistan aina kuinka pidimme kovaa meteliä tullessamme illalla "kotiin" päivälliseltä, ettei virkaintoinen vartija vahingossa ampuisi meitä...
Arushassa myös järjestettiin myöhemmin oikeudenkäynnit, joissa kansanmurhaan syyllistyneitä pyrittiin saamaan vastuuseen teoistaan. Käsittääkseni prosessi oli kuitenkin toivottoman hidas, tehoton ja jopa korruptoitunut. Ilmeisesti jonkinlaiset totuuskomissiotyyppiset kylätribunaalit ovat toimineet paremmin. Niissä uhrin omaiset voivat antaa anteeksi rikoksensa tunnustavalle murhaajalle.
Kirjan luettuani voin vain ihmetellä miten he siihen kykenevät. Mutta pitkän matkansa kuljettuaan Leahkin kertoo kuinka hän lopulta katsoo sisarustensa murhaajaa silmiin - ja tuntee vain sääliä.
Tämä on kirja jota on vaikeaa, jopa tuskaista lukea.
Väkevyydessään, todistusvoimassaan, autenttisuudessaan se on samanaikaisesti yksi niistä kirjoista joka meidän kaikkien pitäisi lukea.
Olenkin tassa pohdiskellut minka kirjan lukisi seuraavaksi, vaikka paasin osin kasa kirjoja jai Balille niin siipa uudet kirjainpuutarhat kutsuvat.
Mutta nyt olen sen verran vakuuttunut etta eipa taida miettia kahta kertaa enaan :)
<3 Sen verran kaunis kirjan esittely <3
Vietätköhän seuraavan talven Afrikassa kun olet tämän lukenut… Niin kauniisti Leah kuvaa kaikkea muuta paitsi tietysti Ruandan väkivaltaisuuksia… Luulenpa että manner olisi sinulle suuren inspiraation lähde:-)
Luin juuri kirjan ja itkin ja itkin. Miten maailma voi olla niin kaamea paikka? Vain ulkoisten syiden takia tutseja tapettiin 800 000 henkeä. Tutsit olivat pitkiä, kauniita, kapeanenäisiä. Annan kirjan kaikille lapsilleni luettavaksi, siinä voi miettiä monia asioita, kuten sitä ettei kannata lietsoa vihaa – ei edes vaalien alla. Seuraukset voivat olla kaameita!
Luin juuri kyseisen kirjan ja yhdellä istumalla sen joutui tekemään vaikka lukukokemus rankka olikin. Kamala miten julmia ihmiset voivatkaan olla toisilleen! Ei sitä voi järjellä ymmärtää. Kirja oli lukemisen arvoinen ja käänsi ajatuksiani positiivisemmiksi pakolaisia kohtaan. Kaikki eivät todellakaan voi jäädä kotimaahansa tai palata sinne vaikka tilanne rauhoittuisi.
Juuri niin itsekin ajattelen:-). Aika suuren asian Leah on kyennyt aikaansaamaan kertomalla tarinansa. Jokainen jonka tiedän, joka on kirjan lukenut, on sanonut sen muuttaneen jotakin heissä itsessään. Toivottavasti Leahkin tietää sen…
ps. Olen laittanut sinulle fb-meiliä
Leave a comment