Rajasthan
Eräs kauneimmista aarteistani on tämä Rajasthanista löytämäni käsintehty rannerengas.
Se on valmistettu ikivanhalla kundankari-tekniikalla, joka on niin vaativaa että yhden riipuksen työstäminen voi kestää kuukausia.
Löysin tämän harvinaisuuden jumalattaren avulla.
Etsimme yömyöhällä turvallista nukkumapaikkaa keskeltä ei-mitään. Näimme tyhjän maantien sivussa ikivanhan linnoituksen, josta pieni kulma oli valaistu. Menimme kysymään voisimmeko yöpyä heillä.
Osoittautui, että rapistuneessa linnoituksessa asui köyhtynyt entisen maharajan perhe. Tyypillisellä intialaisella vieraanvaraisuudella he kutsuivat meidät vieraikseen, kestitsivät ja hoivasivat. Illalliselle meille järjestettiin jopa tanssiesitys; vanha mies soitti jotakin kitarantapaista, ja hänen nuori vaimonsa tanssi perinteistä huntutanssia. Jossakin vaihessa ymmärsimme, että vaimo olikin mies. Me länsimaiset liberaalit olimme ainoita, joita asia hieman hämmensi.
Tätä niin rakastan Intiassa.
Aamulla olimme jo kuin yhtä perhettä linnoituksen asukkaiden kanssa. Aamupalalla he ilmoittivat, että tänään on heidän jumalattarensa vuosittaisen kävelylenkin aika. Minut kutsuttiin kunniavieraaksi mukaan pukemaan, meikkaamaan ja koristelemaan jumalatarta.
En oikein tiennyt mitä odottaa... Tällaiseksi hän sitten osoittautui:
Kun jumalatar oli asianmukaisesti valmisteltu ja meikattu (ja siihen meni tunteja) lähti koko kylä yhtenä kulkueena viemään häntä perinteiselle kävelylle. Jokaisessa mökissä ja hökkelissä hänelle tarjottiin kukkia, hunajaisia karamelleja tai koruja.
Lähtiessämme jatkamaan matkaamme ihailin linnanrouvan käsikorua - ja hän vaati ehdottomasti saada lahjoittaa sen minulle. Olimmehan intialaisittain ajatellen yhtä perhettä.
Intia on taikaa. Mahdotonta sanoin kuvailla, mutta kun esimerkiksi käytän käsirengastani tai muita paikallisten ystävieni rakkaudella antamia lahjoja, voin sen tuntea.
Se on valmistettu ikivanhalla kundankari-tekniikalla, joka on niin vaativaa että yhden riipuksen työstäminen voi kestää kuukausia.
Löysin tämän harvinaisuuden jumalattaren avulla.
Etsimme yömyöhällä turvallista nukkumapaikkaa keskeltä ei-mitään. Näimme tyhjän maantien sivussa ikivanhan linnoituksen, josta pieni kulma oli valaistu. Menimme kysymään voisimmeko yöpyä heillä.
Osoittautui, että rapistuneessa linnoituksessa asui köyhtynyt entisen maharajan perhe. Tyypillisellä intialaisella vieraanvaraisuudella he kutsuivat meidät vieraikseen, kestitsivät ja hoivasivat. Illalliselle meille järjestettiin jopa tanssiesitys; vanha mies soitti jotakin kitarantapaista, ja hänen nuori vaimonsa tanssi perinteistä huntutanssia. Jossakin vaihessa ymmärsimme, että vaimo olikin mies. Me länsimaiset liberaalit olimme ainoita, joita asia hieman hämmensi.
Tätä niin rakastan Intiassa.
Aamulla olimme jo kuin yhtä perhettä linnoituksen asukkaiden kanssa. Aamupalalla he ilmoittivat, että tänään on heidän jumalattarensa vuosittaisen kävelylenkin aika. Minut kutsuttiin kunniavieraaksi mukaan pukemaan, meikkaamaan ja koristelemaan jumalatarta.
En oikein tiennyt mitä odottaa... Tällaiseksi hän sitten osoittautui:
Kun jumalatar oli asianmukaisesti valmisteltu ja meikattu (ja siihen meni tunteja) lähti koko kylä yhtenä kulkueena viemään häntä perinteiselle kävelylle. Jokaisessa mökissä ja hökkelissä hänelle tarjottiin kukkia, hunajaisia karamelleja tai koruja.
Lähtiessämme jatkamaan matkaamme ihailin linnanrouvan käsikorua - ja hän vaati ehdottomasti saada lahjoittaa sen minulle. Olimmehan intialaisittain ajatellen yhtä perhettä.
Intia on taikaa. Mahdotonta sanoin kuvailla, mutta kun esimerkiksi käytän käsirengastani tai muita paikallisten ystävieni rakkaudella antamia lahjoja, voin sen tuntea.
