Tänään vastaani tuli ylitsepääsemättömältä tuntuva ongelma. En vain keksi miten pääsisin sen yli, ali tai läpi.
Ja taas niin kaipasin isääni.
Isä oli eräs luovimmista koskaan tapaamisistani ihmisistä, sellainen jonka ajatuksenjuoksu ei todellakaan koskaan kangistunut kaavoihin tai alistunut turhanpäiväisiin normeihin.
Kun asuimme Zambiassa (ollessani pikkutyttö) kohtasimme toisinaan rahaongelmia.
Ensinnäkin kylässämme ei ollut pankkia, se oli useiden tuntien ajomatkan päässä. Matkan varrella oli tavallisesti useita tiesulkuja joissa kiväärein aseistetut miehet pakottivat kaikki ulos autosta, heittelivät kaiken irtaimen ulos pöllyävään maahan ja toivoivat pientä taloudellista avustusta toiminnalleen. Isä oli aina tilanteissa niin cool, rauhallinen ja hyväntuulinen, että en muista koskaan pelänneeni. Edes kun kiväärit osoittivat minuun.
Vasta myöhemmin ymmärsin arvostaa isän myötäsyntyistä kykyä reagoida tällaisiin tilanteisiin spontaanisti, luontevasti ja huumorilla. Ei sitä hänelle kukaan ollut opettanut. Kun häntä ja hänen lapsiaan ensimmäisen kerran osoitettiin aseella eikä pyssymiehillä edes ollut kanssamme yhteistä kieltä, tiesin että isä hoitaa tämän. Ja aina hän sen teki eikä kenellekään meistä käynyt mitään.
Niistä rahaongelmista. Ne puolestaan tulivat yleensä vastaan siinä vaiheessa kun pääsimme sinne pankkiin. Pankeissa erityisesti syrjäseuduilla ei nimittäin varsin säännönmukaisesti ollut rahaa. Fyysistä käteistä.
Joskus (yleensä) sitä oli pikkuisen jossakin jemmassa hätätapauksia tai silmäätekeviä valtion virkamiehiä varten.
Isäni oli ekspatriaattiyhdyskuntamme ainoa, joka sai muualta kuin pääkaupungin pankista rahaa. Ennen pankkiin menoa hän vei minut kalaan. Kun saimme oikein valtavan tiger fishin pistimme sen jäihin ja lähdimme pankkiin. Sisämaassa, jossa lähin pankki sijaitsi, ei kalaa saanut koska paikallisessa helteessä se olisi normaalisti pilaantunut kuljetuksessa. Isä tiesi että pankkineidillä oli iso lauma lapsia elätettävänään ja tuore kala oli todella harvinaista herkkua.
Isä siis pamautti puoliksi elävän jäihin pakatun kalanroikaleen tiskille ja jutteli mukavia pankkineidin kanssa. Muistan vieläkin hymyn jonka hän sai vastaansa aina pankin ovesta astuessaan. Koskaan emme palanneet tyhjin käsin.
Isäni oli todellinen originelli. Hänen elämästään olisi pitänyt kirjoittaa kirja.
Olisipa hän täällä. Hänen hulvatonta ja kuritonta mutta ehdottoman terävää tapaansa kohdata maailma kaipaan tänään niin että sydäntä särkee.
[caption id="" align="aligncenter" width="450" caption="Ainakin minulla on jäljellä tämä kuva, lempikuvani isästä ♥"]
[/caption]
Olin oikein toimeliaana kirjoittamassa tärkeää artikkelia, kun läppärini alkoi vinkua ja välkytellä valoja minulle (tapahtuuko teille muille tällaista? oikeasti, se vinkui ja vonkui) ja sitten sanoi kaiken yhteistyön irti. Screeni pimeni eikä mikään sitä enää piristänyt.
Kokeilin sitten vanhempaa kannettavaani, jossa puolestaan näppäimistö petti kirjain kirjaimelta.Yritä siinä sitten tuottaa laadukasta tekstiä kun kirjaimista ensin ei toimi 5 ja määrä vain lisääntyy. Kerron vain että laitoin sekä mielikuvitukseni että synonyymisanakirjan lujille.. Arghh.
Päätin piristää mieltäni kuuntelemalla Billie Hollidayta - hänkään ei tarvinut toimivaa pc:tä - mutta valitettavasti hifisysteemilläni on ikää yhtä paljon kuin huumorintajua. Se soittaa ihan mitä huvittaa ja kun sitä ei huvita niin ollaan päiväkausia ilman musiikkia. Erityisesti sen tilannetaju on pahasti hakusessa.
Siivouspäivänä se suostuu soittamaan vain jotakin melankolista ja murheellista ja kun oloni on oikein traaginen raikaa meillä hilpeä pop. Raakkine todellakin suostuu eri päivinä soittamaan eri levyjä (joitakin rakkaimpiani se ei soita ikinä) ja levyjen sisälläkin se pomppii biisien yli kun huvittaa. Lemppareideni, yleensä.
Tämän kodin elektroniset vempaimet inhoavat minua.
Tunne alkaa olla molemminpuolinen.
Kun tähän vielä lisätään telkkari joka on enemmäkin bubbly belly kuin flat screen -mallia joltain menneeltä vuosikymmeneltä - enkä edes aloita sen toimivuudesta - olen kyllä valmis täyttämään tämän kodin high techillä jonkin onnettoman ongelmajätepisteen.
Koska mikään ei toimi, palataan sitten perusasioiden äärelle.
Rita-tätini lähetti minulle tämän kauniin Irwinin sanoituksen inspiraatiota tuottamaan:
Maailma on kaunis ja hyvä elää sille,
jolla on aikaa ja tilaa unelmille
ja mielen vapaus, ja mielen vapaus.
On vapautta kuunnella metsän huminoita,
kun aamuinen aurinko kuultaa kallioita
ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä.
On vapautta valvoa kesäisiä öitä
ja katsella hiljaisen haavan värinöitä
ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä.
On vapautta istua iltaa yksinänsä
ja tuntea, tutkia omaa sisintänsä
ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä.
On vapautta vaistota viesti suuremmasta
ja olla kuin kaikua aina jatkuvasta
ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä.
*
Luin tämän mielessäni hiljaa muutaman kerran. Mieli on levollinen ja rauhaisa.
Kiitos Rita.
Kauniita unia teille rakkaat.
~*♥*~
Don't you just adore Lauren Bacall... That husky voice and the sultry look...
Not to mention the chemistry with Bogart. I love each film noir they made together. Pure class.
Remember Bacall's line "
You know how to whistle, don't you? Just put your lips together and... blow."
This slick prank call scene from the Big Sleep is one of my all time darlings as they seem to be having so much fun together...
~*♥*~
...esiteltiin eilen Vanhalla Finnish Catwalk -tapahtumassa.
Raportoin tapahtuman teille pressipaikalta, tuolillani seisten, sillä epämallikas pituuteni ei elegantimpaa toimintaa salli... En sentään pudonnut keikkaavalta penkiltäni.
Olen jälleen (miltei) myöhässä, rakkaat naisystäväni ovat organisoineet meille ihanan viikonlopun Inkoon saaristossa, ystäväni mökillä tai ennemminkin kesähuvilalla, heidän omalla lumoavan kauniilla pikkusaarellaan... Karkaamme kaikki neljä ystävystä arjestamme yhdeksi yöksi; tiedossa täydellistä rentoutusta, maailman parasta seuraa, maailmanparannusta kynttilänvalossa, saunomista, meressä uimista...Ah.
Mutta ennen kuin syöksyn matkaan on minun ihan pakko näyttää teille eilisen näytöksen must have -piece. Rakastuin näihinAarikan Nefertiti-henkisiin cuffseihin ihan toden teolla; tässä on kosketus sellaista aidon suomalaista designia; uutta, raikasta, tyylikästä, omaleimaista. Selkeän suomalaista, ilman mitään kökköä kotikutoisuutta ja tuhat kertaa nähdyn kuvion kierrätystä.
Nämä korut veisin mielelläni vaikka ulkomaille tuliaiseksi.
Pauliina Aarikka esitteli minulle sarjan suunnittelijan, Aalto-yliopiston kasvatin Aleksanteri Heliövaaran. Hänestä kuullaan vielä.
Loput näytöksen herkut esittelen ensi viikolla, NYT alkoi mökkeilykauteni!
Toivottakaa meille aurinkoa!
~* ♥*~
Miten kuvata sanoin suuren ihmisen tapaamista?
Koko valtava Espoon Areena nousee vaistomaisesti seisomaan hänen tullessaan esiin. Eleessä ei ole mitään itse Dalai Laman inhoamaa muodollisuutta - ihmisten kasvot heijastavat vain kunnioitusta, lämpöä, jopa hartautta. Tunteita joita tämä usein ja tarttuvasti nauruun purskahtava hengenmies herättää jo ennen kuin hän on sanonut sanaakaan.
Dalai Laman lämpö ja karisma säteilevät Areenan kaukaisimpaankin kolkkaan. Hän juttelee mutkattomasti punaisella sohvalla istuen, kaukaisen Potalan palatsin heijastuessa taustalle. Tuntui kuin olisin istunut jalat ristissä matolla, yksin hänen tuolinsa edessä jossakin Dharamsalan kaukaisilla vuorilla, ja saanut henkilökohtaisen hengellisyyden oppitunnin. Ja ymmärtänyt kuinka vähän ymmärränkään.
Dalai Laman viesti on kirkas ja kaunis.
Uskonto ei ole erottava tekijä - hän korostaa että myötäntunto on useiden uskontojen ytimessä. Vaikka mikään uskonto ei voi olla universaali, myötätunto on. Ja se lähtee itsestä. Tuntiessaan arvostusta itseään kohtaan ihminen kykenee myös kunnioitukseen ja myötätuntoon muita ihmisiä kohtaan. Perhettään, yhteisöään, ympäristöään kohtaan. Näin yksilötason kilvoittelu, myötätunnon ja lähimmäisenrakkauden etsiminen itsestä, nousee vastaukseksi tämän päivän ongelmille, kuten terrorismille, ympäristökatastrofille ja väestönräjähdykselle.
Tai näin minä sen ymmärsin.
Hän pyytää meitä kaikkia ajattelemaan, toimimaan vastuullisesti, jotta pienellä sinisellä planeetallamme voisi olla tulevaisuus.
Viesti universaalista myötätunnosta kuulostaa yksinkertaiselta. Mutta. Tein pienen testin omasta henkisen kehityksen asteestani. Buddhalaisen munkin kehittämä mielenharjoitus kehoittaa " Kun näen pahaluontoisia kanssakulkijoita, suuren kielteisyyden ja kärsimyksen valtaamina, riemastuen kuin löytäisin harvinaisen aarteen, on minun kohdattava heidät rakkautta vaalien".
Sovelsin tätä käyttäen henkisenä harjoitusvälineenäni eräitä perussuomalaisten kansanedustajia. Jo ensimmäinen hapuileva kokeilu osoitti, että valaistumiseeni on vielä matkaa.
Politiikasta puheenollen. Ihan pakko on mainita miten äärimmäisen pettynyt tällä hetkellä olen oman maani johtoon.
Ministereistä ainoastaan Heidi Hautala tapasi Dalai Laman. Presidenttiehdokkaista vain Pekka Haavisto. Joka on muutenkin osoittanut elämässään ja työssään sellaista siviilirohkeutta että harkitsen kyllä jo kerran tekemääni äänestyspäätöstä uudelleen.
Nykyinen presidenttimme on julistautunut arvojohtajaksi. Kuinka uskottava arvojohtaja on presidentti, jolta löytyy aikaa Conan O'Brienin tapaamiseen mutta ei koskaan Dalai Lamalle?
Englannin kielessä on sanonta josta pidän: "Put your money where your mouth is".
Puhe on tyhjää. Teot ratkaisevat.
Ja tyhjää on myös - ainakin tässä yhteydessä - puhe pienestä maasta jonka pitää sopeutua, tai reaalipolitiikasta ja rahasta.
Katsokaa pientä Viroa. Sekin on tottunut selviytymään "reaalipolitiikan" paineissa. Tästä huolimatta Dalai Laman tapasivat viisi ministeriä, pääministerin sijainen ja maan presidentti. Presidentti Ilves lausui "Tiibetin uskonnollinen ja kulttuurinen luonne on ainutlaatuinen ja sen vaaliminen ja säilyttäminen tuleville sukupolville on yksi aikakautemme tärkeimpiä humanitäärisiä tehtäviä."
Iso käsi presidentti Ilvekselle.
Viron suurilevikkisin lehti Postmees ilmoitti pääkirjoituksessaan, että vapaan maan ihmiset tapaavat ketä haluavat. Arvopolitiikkaa ei voi vaihtaa "reaalipolitiikkaan" rahan vuoksi. Ja tämä kaikki, vaikka Kiinan Tallinnan-lähetystö ilmoitti että Dalai Laman vierailu vahingoittaa maiden suhteita ja syytti Viroa puuttumisesta maan sisäisiin asioihin.
Iso käsi Viron lehdistölle.
Voidaan tietysti inhorealistisesti väittää, että Viron kauppa Kiinan kanssa on niin pientä että hyvähän heidän on rellestää. Mutta kiinankauppa ja maiden suhteet ovat taatusti tärkeitä USA:lle.
Barack Obama tapasi Dalai Laman heinäkuussa. Kiina ei riemastunut. Elämä jatkuu.
Norjan pääministeri Jens Stoltenberg - joka viimeaikaisella toiminnallaan on noussut raskaiden arvojohtajien ja valtiomiesten sarjaan - lausui Utoyan uhrien muistotilaisuudessa, että vaikka Norja on pieni maa on sen kansa (yhteisöllisyydessään) suurta.
Niin se vain on. Put your money where your mouth is.
Mutta takaisin itse vierailuun.
Millaisen jäljen Dalai Lama minuun jätti? Sillä jäljen hän teki, lähtemättömän.
Ensimmäiseksi mieleeni tulee hänen naurunsa; aito, lämmin, ihana. Vaikka hän tietää niin paljon, hän jaksaa nauraa - maailmalle, elämälle, itselleen. Ja aina hänen huumorinsa on herttaista ja itseironista.
Kysyttäessä mitä hän ehdottaisi ratkaisuksi väestöräjähdykseen hän ehdottaa että ihmiset hakeutuisivat enenevissä määrin munkeiksi ja nunniksi, joko buddhalaisuuden tai katolilaisuuden kautta. Ja nauraa päälle hersyvästi.
Kun häneltä kysytään neuvoa lasten kasvattamiseen myötätuntoisiksi ja vastuullisiksi maailmankansalaisiksi, hän hekottelee että yleisö tietää varmasti asiasta häntä, munkkia, enemmän.
Minulle Dalai Lama on Rauha. Sydämellisyys. Aitous. Epäitsekkyys. Vaatimattomuus.
Hän sanoo että nuorissa on toivo. He voivat muuttaa maailman.
Minä näen toivon Dalai Lamassa.
~*♥*~
