Pitkä matka paratiisiin

Toissapäivänä missasin yhden elëmäni tilaisuuksista. Mahdollisuuden tavata Leah Chishugin, joka on kokenut Ruandan verilöylyn, selvinnyt hengissä ja kirjoittanut kirjan kokemuksistaan. Leah oli Helsingissä pari päivää, mutta hänen aikatauluaan ei kuulemani mukaan pahemmin hehkutettu koska hänen henkeään on uhattu. Olin lukenut hänen kirjansa "Pitkä matka paratiisiin" yhdeltä istumalta. En kertakaikkiaan pystynyt laskemaan sitä käsistäni ennen kuin viimeisinkin sivu oli käännetty. Bébé Leahin matka Mama Leahiksi, Ruandasta Etelä-Afrikkaan, on kaikessa hirveydessään inhimillisyyden tuolla puolen. Ja samalla kirja on kuitenkin viesti toivosta, rakkaudesta, elämän tarkoituksesta. Jopa anteeksiannosta. 17-vuotias Leah kuljettaa oman vauvansa ja kolme kuolleiden äitien pikkulasta turvaan painajaisen keskeltä ja selviää jotenkuten hengissä, järjissäänkin. Pakoaan hän ei kuitenkaan lopeta vaan jatkaa kunnes Afrikan mantereen rajat tulevat vastaan. Ja sen jälkeenkin. Olisin halunnut pyytää tätä uskomattoman vaikuttavaa naista omistamaan kirjan pienille pojilleni - tämä on kirja joka heidänkin pitäisi lukea, sitten joskus. Olin itse Tansanian Arushassa töissä pari vuotta verilöylyn jälkeen. Arusha on lähellä Ruandan rajaa ja kansanmurhaan syyllistyneitä hutuja oli paennut kaupunkiin. Heitä pelättiin. Jousipyssyllä varustettu masaimies vartioi hotellihuoneeni ulkopuolella öisin. Hotellin johtaja kertoi että hänen jousensa oli sivelty tappavalla myrkyllä ja hänen tehtävänsä oli suojella hotellissa vierailevia eurooppalaisia, sillä saattoi olettaa että meiltä löytyisi ulkomaan valuuttaa ja se teki meistä houkuttelevan saaliin kansanmurhasta syytetyille. Muistan aina kuinka pidimme kovaa meteliä tullessamme illalla "kotiin" päivälliseltä, ettei virkaintoinen vartija vahingossa ampuisi meitä... Arushassa myös järjestettiin myöhemmin oikeudenkäynnit, joissa kansanmurhaan syyllistyneitä pyrittiin saamaan vastuuseen teoistaan. Käsittääkseni prosessi oli kuitenkin toivottoman hidas, tehoton ja jopa korruptoitunut. Ilmeisesti jonkinlaiset totuuskomissiotyyppiset kylätribunaalit ovat toimineet paremmin. Niissä uhrin omaiset voivat antaa anteeksi rikoksensa tunnustavalle murhaajalle. Kirjan luettuani voin vain ihmetellä miten he siihen kykenevät. Mutta pitkän matkansa kuljettuaan Leahkin kertoo kuinka hän lopulta katsoo sisarustensa murhaajaa silmiin - ja tuntee vain sääliä. Tämä on kirja jota on vaikeaa, jopa tuskaista lukea.  Väkevyydessään, todistusvoimassaan,  autenttisuudessaan se on samanaikaisesti yksi niistä kirjoista joka meidän  kaikkien pitäisi lukea.