Yöpöydälläni...

Rakastan Anna-Leena Härkösen kirjoja. Erityisesti Avoimien ovien päivän, Loppuunkäsitellyn ja Heikosti positiivisen olen lukenut puhki. Suurin piirtein jonotan kirjakaupan oven edessä aamuna jolloin hänen uutuutensa julkaistaan. Tyypillisenä kaikki tai ei mitään -persoonana hautaudun sitten sohvannurkkaan - mielellään viltti, kuppi teetä ja kynttilänvalo seuranani - ja ilmestyn taas ihmisten ilmoille kun jokainen sana on ahmittu. Sielu latautuneena ja jalat tukevasti irti maasta leijaillen.  Olotila jota tarvitsen säännöllisesti. Joistakin kirjoista minulle tulee vieroitusoireita enkä raaski päästää niitä käsistäni. Jos kirja kestää sen, saatan lukea saman opuksen vielä toisenkin kerran; hitaasti, nauttien ja sinne tänne hypellen. Vähän niin kuin rakkainta musiikkiaan kuuntelee uudestaan ja uudestaan, löytäen aina vain uusia sävyjä ja sävähdyksiä.   Älkää siis hämmästelkö jos minusta ei kuulu hetkeen pihaustakaan... Yöpöydälläni odottaa myös Tervon uusin Layla. Kunnioitan ja arvostan alkusysäystä joka sai Tervon tarttumaan aiheeseensa. Muistatteko? Virolainen kehitysvammainen nainen oli houkuteltu Suomeen lupaamalla hänelle lastenhoitotyötä. Joka osoittautui prostituutioksi, vai pitäisikö sanoa orjuudeksi. Häntä pidettiin vangittuna Helsingin Liisankadulla. Aivan naapurissamme, kahden kadun päässä pienestä turvallisesta kodistani. Käsittämätöntä. Tervo järkyttyi tästä niin että tapahtumasta syntyi Layla, kirja kurdinaisesta joka päätyy ihmiskaupan uhriksi Suomeen.   Rakastan Tervon lausetta "sielulla ei ole sukupuolta" kun ihmeteltiin miten hän miehenä voi kirjoittaa naiskaupasta ja naisprostituutiosta. Tapani uppoutua niin totaalisesti kirjaan, musiikkiin tai elokuvaan - onneton jumittaminen, sanoisi joku - toisinaan hieman ärsyttää läheisiäni... Ja herättää hilpeyttä joissakin vähemmän läheisissä. Aikanaan, kun Piano-elokuva ilmestyi, leffateatterin ovimies oppi toivottamaan minut (jälleen) tervetulleeksi matineaan etunimeltä. Olin köyhä opiskelija eikä minulla oikeasti olisi ollut varaa käydä katsomassa sitä ihan joka päivä... Mutta kaurapuurollakin elää, olen huomannut. Ah. Odotusarvo seuraaville päiville on valtava. Antakaa palaa, Anna-Leena ja Jari! Viekää jalat altani.