Minut on ryöstetty vain kerran elämässäni, mitä itse asiassa pidän pienenä ihmeenä. Mutta vaikka minulta tuolloin vietiin viimeisinkin pennonen, matkashekit, passi ja lentoliput - ja lähimpään Suomen konsulaattiin oli yli 1000 kilometriä-, ei se ollut mitään verrattuna tuttavani Angelin ryöstöön.
Tapasimme Angelin ja hänen poikaystävänsä Meksikossa, Maya-intiaanien raunioilla keskellä Palenquen viidakkoa.
Angelin tarina oli hurja. Hän sairasti jotakin harvinaista sairautta tai syndroomaa jonka nimeä en muista, mutta johon hän kuolisi reilussa vuorokaudessa ilman säännöllisesti otettua lääkitystä. Lääke oli myös niin harvinainen, että sitä oli saatavilla vain hyvin kehittyneistä maista. Angel päätti - poikaystävänsä, perheensä ja lääkärinsä kauhuksi - tehdä maailmanympärimatkan ja kiertää juuri sellaiset maailmankolkat joissa lääkettä ei olisi saatavilla. Hän pakkasi mukaan riittävästi lääkettä ja poikaystävänsä, ja päätti näyttää kaikille (ennen kaikkea itselleen, epäilen) että tämä sairaus ei estäisi häntä elämästä unelmiaan.
Sitten Meksikon viidakossa heidät ryöstettiin. He olivat järkevästi jakaneet rahat, passit, liput, matkashekit yms. eri paikkoihin, mutta jättäneet lääkkeet (kaikki!) hotellin tallelokeroon. Tallelokero jossa oli myös hieman rahaa ja jotakin arvokasta, oli sitten tyhjennetty. Kokonaan.
Itkettyään asiansa hotellin henkilökunnalle huonolla espanjallaan Angel totesi että sieltä ei apua heruisi. Vaikka tallelokero oli respan takana ja paikalla oli koko ajan useampia henkilöitä, ei kukaan ollut nähnyt mitään.
Kello tikitti.
He totesivat etteivät voisi suoriutua minnekkään lääkärin nimeämään reitin varrella olevaan lähimpään hoitopaikkaan vuorokaudessa. Epätoivoissaan he turvautuivat viimeiseen. Poliisiin. Meksikossa matkaavien ensimmäinen ja viimeinen sääntö on, että vaikka joutuisit minkälaiseen pulaan, yritä selvitä ottamatta yhteyttä poliisiin. Se (miltei) aina pahensi tilannetta.
No, tästä pahemmaksi ei enää voisi mennä. Angel oli kuolemaisillaan.
He selvittivät asiansa poliiseille, jotka näkivät että tyttö todella oli huonossa kunnossa. Angelin suureksi hämmästykseksi poliisi oli järkyttynyt, myötätuntoinen ja auttavainen. He ilmoittivat että hankkisivat lääkkeet tytölle takaisin tunnin kuluessa. Heidän tuli vain mennä hotelliin odottamaan.
Ilman suuria odotuksia he tottelivat. Ja alle tunnissa pikkuinen lähettipoika toi heille kaikki lääkkeet takaisin. Kaikki rahallisesti arvokas jota tallelokerossa oli ollut, jäi kadoksiin.
Selvittyään shokista Angel ja hänen poikaystävänsä analysoivat tilannetta rauhallisemmin. He päättelivät että hotelli oli todennäköisesti mukana ryöstössä, poliisi samoin. Niin varmoina poliisit olivat ilmoittaneet palauttavansa lääkkeet, ja vielä tunnin sisällä.
Angelin poikaystävä olisi halunnut palata kotiin Britanniaan, vetää untuvapeiton päänsä yli ja elää turvallisessa lämpimässä ja pehmeässä paikassa loppuikänsä.
Angel halusi jatkaa reissua Peruun, alkuperäisen suunnitelman mukaan.
Peruun siis, molemmat.
En ole kuullut heistä mitään tuon kymmenisen vuotta sitten tapahtuneen kohtaamisemme jälkeen. Mutta tänään lähetän mielessäni enkelin siipien havinaa Angelille.
Toivon että hänen seikkailunsa olisivat lopultakin vakuuttaneet hänet siitä ettei elämässä tarvitse todistella mitään.
Edes itselleen.
~*♥*~
The tune, lyrics & feel of the day:
You think I'd leave your side
baby
You know me better
than that
Think I'd leave you
when you're down
on you knees
I wouldn't do that
xxx
When you're on the outside
baby and you can't get in
I will show you
you're so much better than you know
xxx
When you are lost
and you're alone
you can't get back again
I will find you
darling I'll
bring you home
~*♥*~
Tänään kotimatkallani, kopsutellessani mukulakivisellä kävelykadulla kauniiden jugendtalojen välissä, kuulin jostakin kaukaa pianonsoittoa.
Katsoin ylös. Tähdet tuikkivat takaisin pilvettömältä taivaalta ja raikas syysilma pyöritteli lehtiä jaloissani. Sitten huomasin. Ullakkokerroksessa olivat ikkunat auki, verhot vain leijuivat ulkoilmassa. Sieltä tulvi hiljaiselle kadulle Debussyn Claire de lune. (En ole mikään klassisen musiikin tuntija, mutta tuon biisin tunnistin, ehkä koska sitä on käytetty niin monissa leffoissa).
Mikä ihana sattuma. Niin romanttinen. Vaikka olinkin yksin...
Tuo hetki muistutti minua Henrik Tikkasen kirjasta Mariankatu, jossa hän kertoo elämästään täällä Kruununhaassa vaimonsa Märtan kanssa. Heidän talossaan asui lahjakas konserttipianisti ja halutessaan kuunnella upeaa musiikkia Henrik ja Märta vain aukaisivat kakluuninsa ovet. Pianistin harjoitellessa sävelet tulvivat heidänkin kotiinsa.
[caption id="attachment_5681" align="aligncenter" width="490" caption="kuva: Retronaut"]
[/caption]
La vie est belle.
Kyllä elämä vain on kaunista.
~*♥*~
Tutustuin kerran oikeaan guruun.
Tapasimme Intiassa (tietysti:-), yhteisten ystävien kautta. Ihan lähellämme asui ihana pariskunta, englannissa opiskelleet insinööri ja lääkäri. He olivat äärettömän vieraanvaraisia ja ystävällisiä, nauroivat ja kiusoittelivat toisiaan jatkuvasti, ja varsin epäintialaiseen tapaan halailivat ja pitivät toisiaan kädestä - näyttivät rakastuneilta jopa julkisesti.
Minua viehätti se kuinka valtavan rakastuneita toisiinsa he olivat, ja vietettyäni pitkän aikaa kaukana kotoa oli jotenkin kotoisaa nähdä myös julkisia hellyydenosoituksia.
Kalkutassa kun muuten kävelivät käsi kädessä vain miehet keskenään. Ajattelin että täydellistä oxfordinenglantia puhuvina ja paljon matkustelleina uudet ystäväni olivat ehkä länsimaisimmat Kalkutassa tapaamani intialaiset.
Kunnes... he kertoivat itsestään hieman enemmän. Heidän avioliittonsa oli paitsi järjestetty, ei vanhempien vaan heidän yhteisen gurunsa järjestämä. He olivat tavanneet ensimmäisen kerran häissään.
He olivat gurusta valtavan innoissaan. Eivät muusta puhuneetkaan. No, ymmärsihän sen. Gurun tärkein oppi oli uskon levittäminen eikä heillä vielä ollut yhtään seuraajaa Suomesta. Ystävämme kiersivät gurunsa kanssa säännöllisesti Yhdysvalloissa, Australiassa, Englannissa ja Ranskassa ja ilmeisesti hänellä oli sangen paljonkin seuraajia.
Uudet ystäväni halusivat ehdottomasti esitellä gurun minulle; hieman epäilin että olin heille potentiaalinen reitti Pohjoismaihin.
Vaikka tiedostin tämän, olin utelias tapaamaan ihmisen joka sai tämän pariskunnan hehkumaan sellaista onnea, tasapainoa ja rakkaudellisuutta.
Koko intialainen perheeni päätti tulla tapaamiseen mukaan - se mitä tiesimme gurun ideologiasta oli heidän mielestään ihan hihhulihommaa ja heitä pelotti että minut aivopestäisiin mukaan johonkin ihmekulttiin.
Menimme siis päivällisille. Intialainen isäni edellä, äiti vieressäni pitäen tiukasti minua kädestä kiinni, pojat, sedät ja tädit perässä. Viimeisimpinä miltei yhdeksänkymppinen isoisä, perheen ehdoton patriarkka.
Ystäväni olivat tohkeissaan. Guru, pieni ja erittäin iäkäs happamannäköinen rouva, istui kunniapaikalla jonkinlaisella korokkeella, eikä sanonut mitään koko iltana.
Minusta tuntui että hän ei pitänyt minusta.
Intialaiseen tapaan söimme tuntikausia. Paitsi guru, joka kuulemma ei koskaan syönyt.
Saimme kuulla silmät ja korvat täyteen gurun uskomatonta viisautta, sekä yksityiskohtaisen ja erittäin konkreettisen step-by-step -onnellisuusoppaan.
Eli; ensin piti opiskella, mielellään korkeakoulututkinto.
Naimisiin oli suositeltavaa mennä heti valmistumisen ja työllistymisen jälkeen. Puolison sai periaatteessa valita itse, mutta hänenkin tuli omistaa elämänsä gurulle. Liitolla tuli olla gurun siunaus.
Seksiä sai harrastaa muutaman ensimmäisen avioliittovuoden aikana. Mutta vain lastentekomielessä. Lapsia sai tulla 2, maksimissaan kolme. Suurempi määrä veisi energiaa uskonnon levittämiseltä.
Viimeistään viidessä vuodessa lapset tuli olla hankittuna. Parin tuli siirtyä loppuelämän kestävään selibaattiin. Seksuaalienergia tuli suunnata uskon levittämiseen.
Jos pariskunta ei halunnut lapsia, tuli koko avioliitto viettää selibaatissa. Avoimina ystäväni ylistivät tätä vaihtoehtoa - he tunsivat että lapsettomina heillä oli rajaton määrä energiaa gurun palvomiseen.
Tässä vaiheessa opintietä intialainen perheeni oli jo täysin rentoutunut. He ilmeisesti päättelivät että tällaiseen hommaan en tulisi hurahtamaan, lopettivat ateriansa ja painelivat koko porukka kotiin nukkumaan.
Ystäväni yrittivät kovasti saada minua ja gurua lähentymään. Kerta toisensa jälkeen he kutsuivat meitä yhteisiin tapaamisiin, mutta meillä ei synkannut yhtään.
En ymmärtänyt miksi he omistivat kaiken aikansa ja energiansa (ja epäilen, rahansa) tälle rouvalle. Minun maallisissa silmissäni guru ei säteillyt lämpöä, rakkautta eikä onnea.
Ennemminkin kuin gurun tapaaminen, minuun teki vaikutuksen intialaisen perheeni ote elämään.
Se rakkaus ja aito yhteisöllisyys jota he toteuttivat jokapäiväisessä elämässään.
Esimerkiksi. Kun kerran sairastuin, ei kukaan perheestä mennyt töihin. Heistä koko ajatus, että he olisivat toisella puolella isoa kaupunkia kun läheinen oli kuumeessa, oli totaalisen mahdoton. He vain ilmoittivat työpaikoilleen että heidän tyttärensä oli sairas ja vaati jatkuvaa hoivaa ja seuraa; he palaisivat sitten kun kriisi olisi ohi.
Samoin, kun jouduin sairaalaan, tuli koko perhe (suku) mukaan henkiseksi tueksi. Meitä oli kaksi taksilastillista. Myös kaksi sukuun kuuluvaa lääkäriä hälytettiin paikalle sairaalaan varmistamaan että hoito oli asianmukaista. Se oli aikamoista sählinkiä, mutta todella herttaista sellaista.
Nämä tavat ovat tietysti syitä siihen, että intialainen yhteiskunta ei ole maailman toimivin... Miksi sairaalat, lentokentät, ja ihan kaikki paikat tulvivat ihmisiä kaaokseen asti... Mutta ne ovat myös syitä siihen miksi Intia yhteiskuntana on varmasti yksi lämpimimmistä ja yhteisöllisimmistä.
Kun lopulta palasin Suomeen oli minua saattamassa ja matkani siunaamassa perheen lisäksi jokainen setä, täti ja kumminkaimakin. En edes muista montako autollista meitä lähti matkaan...
Ainoastaan rakas äitini ei tullut lentokentälle.
Hän ei kertakaikkiaan kyennyt hyvästelemään minua ollenkaan.
Ja hänen silmissään näin kirkkaana sen mitä on elää rakastaen ja toisia palvellen.
Sen rakkaudellisuuden jota gurun silmistä en löytänyt.
~*♥*~
