*~ My (Bothched) Date with Destiny ~*

Tutustuin kerran oikeaan guruun. Tapasimme Intiassa (tietysti:-), yhteisten ystävien kautta. Ihan lähellämme asui ihana pariskunta, englannissa opiskelleet insinööri ja lääkäri. He olivat äärettömän vieraanvaraisia ja ystävällisiä, nauroivat ja kiusoittelivat toisiaan jatkuvasti, ja varsin epäintialaiseen tapaan halailivat ja pitivät toisiaan kädestä - näyttivät rakastuneilta jopa julkisesti. Minua viehätti se kuinka valtavan rakastuneita toisiinsa he olivat, ja vietettyäni pitkän aikaa kaukana kotoa oli jotenkin kotoisaa nähdä myös julkisia hellyydenosoituksia.  Kalkutassa kun muuten kävelivät käsi kädessä vain miehet keskenään. Ajattelin että täydellistä oxfordinenglantia puhuvina ja paljon matkustelleina uudet ystäväni olivat ehkä länsimaisimmat Kalkutassa tapaamani intialaiset.  Kunnes... he kertoivat itsestään hieman enemmän. Heidän avioliittonsa oli paitsi järjestetty, ei vanhempien vaan heidän yhteisen gurunsa järjestämä. He olivat tavanneet ensimmäisen kerran häissään. He olivat gurusta valtavan innoissaan. Eivät muusta puhuneetkaan. No, ymmärsihän sen. Gurun tärkein oppi oli uskon levittäminen eikä heillä vielä ollut yhtään seuraajaa Suomesta. Ystävämme kiersivät gurunsa kanssa säännöllisesti Yhdysvalloissa, Australiassa, Englannissa ja Ranskassa ja ilmeisesti hänellä oli sangen paljonkin seuraajia. Uudet ystäväni halusivat ehdottomasti esitellä gurun minulle; hieman epäilin että olin heille potentiaalinen reitti Pohjoismaihin. Vaikka tiedostin tämän, olin utelias tapaamaan ihmisen joka sai tämän pariskunnan hehkumaan sellaista onnea, tasapainoa ja rakkaudellisuutta. Koko intialainen perheeni päätti tulla tapaamiseen mukaan - se mitä tiesimme gurun ideologiasta oli heidän mielestään ihan hihhulihommaa ja heitä pelotti että minut aivopestäisiin mukaan johonkin ihmekulttiin. Menimme siis päivällisille. Intialainen isäni edellä, äiti vieressäni pitäen tiukasti minua kädestä kiinni, pojat, sedät ja tädit perässä. Viimeisimpinä miltei yhdeksänkymppinen isoisä, perheen ehdoton patriarkka. Ystäväni olivat tohkeissaan. Guru, pieni ja erittäin iäkäs happamannäköinen rouva, istui kunniapaikalla jonkinlaisella korokkeella, eikä sanonut mitään koko iltana. Minusta tuntui että hän ei pitänyt minusta. Intialaiseen tapaan söimme tuntikausia. Paitsi guru, joka kuulemma ei koskaan syönyt. Saimme kuulla silmät ja korvat täyteen gurun uskomatonta viisautta, sekä yksityiskohtaisen ja erittäin konkreettisen step-by-step -onnellisuusoppaan. Eli; ensin piti opiskella, mielellään korkeakoulututkinto. Naimisiin oli suositeltavaa mennä heti valmistumisen ja työllistymisen jälkeen. Puolison sai periaatteessa valita itse, mutta hänenkin tuli omistaa elämänsä gurulle. Liitolla tuli olla gurun siunaus. Seksiä sai harrastaa  muutaman ensimmäisen avioliittovuoden  aikana. Mutta vain lastentekomielessä. Lapsia sai tulla 2, maksimissaan kolme. Suurempi määrä veisi energiaa uskonnon levittämiseltä. Viimeistään viidessä vuodessa lapset tuli olla hankittuna. Parin tuli siirtyä loppuelämän kestävään selibaattiin. Seksuaalienergia tuli suunnata uskon levittämiseen. Jos pariskunta ei halunnut lapsia, tuli koko avioliitto viettää selibaatissa. Avoimina ystäväni ylistivät tätä vaihtoehtoa - he tunsivat että lapsettomina heillä oli rajaton määrä energiaa gurun palvomiseen. Tässä vaiheessa opintietä intialainen perheeni oli jo täysin rentoutunut. He ilmeisesti päättelivät että tällaiseen hommaan en tulisi hurahtamaan, lopettivat ateriansa ja painelivat koko porukka kotiin nukkumaan. Ystäväni yrittivät kovasti saada minua ja gurua lähentymään. Kerta toisensa jälkeen he kutsuivat meitä yhteisiin tapaamisiin, mutta meillä ei synkannut yhtään. En ymmärtänyt miksi he omistivat kaiken aikansa ja energiansa (ja epäilen, rahansa) tälle rouvalle. Minun maallisissa silmissäni guru ei säteillyt lämpöä, rakkautta eikä onnea. Ennemminkin kuin gurun tapaaminen, minuun teki vaikutuksen intialaisen perheeni ote elämään. Se rakkaus ja aito yhteisöllisyys jota he toteuttivat jokapäiväisessä elämässään. Esimerkiksi. Kun kerran sairastuin, ei kukaan perheestä mennyt töihin. Heistä koko ajatus, että he olisivat toisella puolella isoa kaupunkia kun läheinen oli kuumeessa, oli totaalisen mahdoton. He vain ilmoittivat työpaikoilleen että heidän tyttärensä oli sairas ja vaati jatkuvaa hoivaa ja seuraa; he palaisivat sitten kun kriisi olisi ohi. Samoin, kun jouduin sairaalaan, tuli koko perhe (suku) mukaan henkiseksi tueksi. Meitä oli kaksi taksilastillista. Myös kaksi sukuun kuuluvaa lääkäriä hälytettiin paikalle sairaalaan varmistamaan että hoito oli asianmukaista. Se oli aikamoista sählinkiä, mutta todella herttaista sellaista. Nämä tavat ovat tietysti syitä siihen, että intialainen yhteiskunta ei ole maailman toimivin... Miksi sairaalat, lentokentät, ja ihan kaikki paikat tulvivat ihmisiä kaaokseen asti... Mutta ne ovat myös syitä siihen miksi Intia yhteiskuntana on varmasti yksi lämpimimmistä ja yhteisöllisimmistä. Kun lopulta palasin Suomeen oli minua saattamassa ja matkani siunaamassa perheen lisäksi jokainen setä, täti ja kumminkaimakin. En edes muista montako autollista meitä lähti matkaan...  Ainoastaan rakas äitini ei tullut lentokentälle. Hän ei kertakaikkiaan kyennyt hyvästelemään minua ollenkaan. Ja hänen silmissään näin kirkkaana sen mitä on elää rakastaen ja toisia palvellen. Sen rakkaudellisuuden jota gurun silmistä en löytänyt. ~*♥*~