*~ Suojelusenkelini ~*

Tämä enkeli on ehkä tärkein esine elämässäni - itse asiassa se on niin paljon enemmän kuin pelkkä esine. Enkelini on lahja vaikeasti liikuntavammaiselta viipurilaiselta tytöltä, jota kutsun tässä Angelinaksi. Työskentelin viisi vuotta lastensuojelujärjestössä, ja vedin sen tiimoilta mm. projektia jolla pyrittiin parantamaan vammaisten lasten asemaa Viipurissa. Työ oli henkisesti äärimmäisen raskasta - tehtävää oli niin valtavasti, samanaikaisesti byrokratian ja tehdään-näin-koska-näin-on-aina-tehty -mentaliteetin betoniseinä oli horjumattomana vastassani joka puolelta. Hakkasin päätäni tuota seinää vasten vuosia ja tunsin kuinka päähäni sattui enemmän ja enemmän mutta seinään ei tullut edes minkäänlaista lommoa. Mutta enkelistä... Tapasin Angelinan kun ensimmäisen kerran kävin Viipurissa projektiamme seuraamassa. Vaikka emme puhuneet samaa kieltä, tunsin hänen kanssaan syvää sielunsisaruutta heti ensitapaamisesta. Angelina oli kuusivuotias, viisas ja hiljainen, hentoinen ja suloinen kuin pieni auringonsäde. Vaikka hän ei kyennyt liikuttamaan jalkojaan - tai ehkäpä hän ymmärsi enemmän juuri siksi - hän huomioi koko ajan muut lapset ja auttoi heitä parhaansa mukaan.  Viipurissa kaikenlaiset vammat laitettiin samaan pinoon, joten ryhmässämme oli vaikeasti kehitysvammaisista lapsia, kuulo-, näkö- ja liikuntavammaisia, jne. Jotka olisivat kukin tarvineet erilaista kuntoutusta, mutta tarjolla oli vain tämä yksi pieni origamiworkshop, yhteinen kaikile. Istuin workshopin ajan Angelinan vieressä ja vaikka kommunikoimme vain hymyillä ja elekielellä, tunsin saavuttaneeni hänen kanssaan harvinaisen ja ihanan yhteyden. Kaikki lapset saivat esittäytyä meille, ja kertoa suurimman haaveensa elämässään. Angelina sanoi hiljaa että hän toivoisi vain pääsevänsä syksyllä aloittamaan koulun. Paikalliset ohjaajamme ja kollegani katsoivat toisiaan. He tiesivät että liikuntavammaisia ei hyväksytty normaaleihin kouluihin, ja että tämä pettymys olisi Angelinalla syksyllä edessään. Viipurissa lapset luokiteltiin vammaisiin ja normaaleihin, ja vamman lajista riippumatta nämä erilaiset lapset pidettiin erillään ns. normaaleista. Vammaiseksi luokiteltuja lapsia ei päästetty normaaleihin kouluihin tai päiväkoteihin. Oppivelvollisuuden aikana kotona kävi opettaja pari tuntia päivässä ja opetuksen taso oli todella alhaista - samaa kehitysvammaisille ja vaikkapa näkö- tai liikuntavammaisille. Esimerkiksi Angelinan kaltainen, äärimmäisen älykäs mutta liikuntavammainen lapsi ei pääsisi normaalin opetuksen piiriin. Ei voisi koskaan saavuttaa mitään kohtuullista oppimäärää eikä työllistyä, elättää itseään tai elää ihmisarvoista itsenäistä elämää. Seuraavana päiväni kiersimme Viipurin kouluja, päiväkoteja ja viranomaistahoja ja lobbasimme ankarasti  inklusiivisen opetustavan puolesta, jossa (esim. liikunta- tai kuulorajoitteiset) vammaiset lapset otetaan mukaan terveiden kanssa samoihin kouluhin. Tarvittaisiin ramppeja ja invavessoja, jotka eivät olleet mikään ongelma. Asenteet sen sijaan... Ajatusmaailmojen eroja kuvastaa hyvin se, kun tiedustelin päiväkodissa jotakin erityisruokavalioista. He eivät olleet mokomista kuulleetkaan. Kysyin miten he sitten toimivat jos lapsella on vakava ruoka-allergia. No, nämä lapset eivät voi päästä tavallisiin päiväkoteihin tai kouluhin. Heille on omat erityiset laitoksensa. Kun selvitin että Suomessa allergisille vain toimitetaan erityiset ruoat normaalikouluinin he eivät yksinkertaisesti uskoneet minua.  Ajatus siitä että tällainen "epänormaali" lapsi kävisi koulunsa normaalien joukossa ei ollut heille mahdollinen. Kun loskassa ja räntäsateessa tarvoin virastosta toiseen, tavoitti Angelina minut. Hän halusi tavata minut uudestaan ja oli järjestöltämme kuullut missä kiertelin. Angelinalla ei ollut mitään apuvälinettä liikkumiseen (pyörätuolia, rattaita edes) joten hänen ihana äitinsä kantoi hänet joka paikkaan minne he menivät. Kuusivuotiasta - ei ihan kevyttä! - lasta kantaen he olivat kulkeneet jäljillämme kouluun, päiväkotiin ja lopulta saivat meidät kiinni terapia/kuntoutuskeskuksessa. Pieni Angelina oli tuonut minulle näytettäväksi valokuva-albuminsa. Hän halusi näyttää minulle vauvakuvansa, kuvan ponin selässä, vaahtokylvyssä... Lapsi selvitti minulle kuvia venäjäksi ja minä nyökkäilin. Hänen äitinsä pyyhki liikutuksen kyyneleitä vieressämme. Yhdessä kuvassa oli Angelinan sänky ja sen yläpuolella pieni hylly täynnä enkelifiguureja. Pari sanaa osaavan tulkin avulla ymmärsin että hän halusi antaa minulle rakkaimman enkelinsä. Tuo kohtaaminen on yksi elämäni kauneimmista. En tule unohtamaan tuota pientä tyttöä ikinä. Ja päätin että vaikka projektimme oli kuolemassa sisäisen tuen puutteeseen emmekä ennättäisi saada mitään merkittävää rakenteellista muutosta aikaan, en luovuttaisi ennen kuin edes tämä yksi lapsi pääsisi tavalliseen kouluun. Hirveällä väännöllä ja paikallisen edustajamme Larissan väsymättömällä uuvutustaktiikalla onnistuimme. Paikallisen lähikoulun rehtori kieltäytyi ensimmäiset noin miljoona kertaa, mutta kun Larissa ratkaisi jokaisen hänen esittämänsä esteen Angelinan koulunkäynnille, hän ei ilmeisesti enää viitsinyt vängätä vastaan. Angelina aloitti koulun normaalisti, hänestä tuli luokassaan äärimmäisen suosittu ja kaikkien lemmikki, ja hänen äitinsä oli koko ajan koulussa mukana kantaen lapsen luokasta toiseen, vessaan ja välitunneille. Myöhemmin työnohjaajani kysyi minulta (kysymyksen on tarkoitus olla voimauttava ja motivoiva) mitä koen että olen saanut aikaan tuon viiden vuoden aikana. Mietin ja mietin. Muistin kaikki epäonnistumiset, sisäisiin valtataisteluihin kaatuneet hankkeet, turhan paperinpyörityksen. Purskahdin itkuun. En keksinyt yhtään mitään missä olisin oikeasti kyennyt muuttamaan mitään tärkeää. Työnohjaajaparkani yritti ja kaiveli. Onhan nyt varmasti jotain... Edes yksi juttu.. Sitten ajattelin Angelinaa. Vaikka se ei ollut minun ansiotani, tiedän että tein hänen eteensä parhaani. Ainakin tuo yksi lapsi sai sai mahdollisuuden. Ja sen vuoksi tuo enkeli on niin tärkeä.   ~*♥*~