Pieni tarina rasismista.

Saatoin tuttavani tyttären päiväkodista hänen äitinsä työpaikalle. Tyttö on suloinen kuin pieni villiruusu, vilkas ja eloisa suklaasilmä jonka hiukset lainehtivat puoleen selkään. Metrin mittainen, kolmekielinen, syötävän suloinen. Tummaihoinen. Kadunkulmassa ihan kotinurkillani lorvaili kolme miestä. He katsoivat minua ja tyttöstä pitkään ja jotenkin epämiellyttävästi. Yritin olla reagoimatta mutta en voinut välttää laskemasta katsettani maahan heitä ohittaessamme. ”Neekerihuora”, yksi heistä sihahti kun kävelimme ohi. Kauhuissani nostin katseeni silmiin jotka tuijottivat minua röyhkeästi. Muut nauroivat. Hetkeen en edes tajunnut mitä hän tarkoitti. En osannut sanoa mitään vaikka tietysti olisi pitänyt osata. Sisimmässäni vapisin ja voin pahoin. Järkyttyneenä katsoin lasta, huomasiko hän? Ymmärsikö? Ei. Hänen maailmaansa moinen ei mahtunut, hän selvitti keskeytymättä suunnitelmiaan tulevista synttäreistään. Jotenkin sain lapsen vietyä perille normaalisti. Sitten pakenin kotiin. Lukitsin oven sisältäpäin. Menin sänkyyn kaikkien peittojen alle ja tärisin. Miehen halveksiva, kaikesta kunnioituksesta riisuttu katse poltti silmissäni vaikka kuinka suljin ne tiukasti. Ehkä tuo sana tuntui niin hirveältä siksi, että olen itsekin tuntenut rasismin ihollani lapsena. Hurjaa huomata, että nuo muistot ovat niin eläviä, että tuo yksi sana pystyi ajamaan minut peiton alle vapisemaan vielä kolmekymppisenäkin. He jotka ovat seuranneet LadyBohemiaa tietävätkin jo, että perheeni asui joitakin vuosia Zambiassa kun olin lapsi. Pienessä kylässämme ei ollut päiväkotia eikä koulua. Vanhempani päättivät laittaa minut ja pikkusiskoni päiväkotiin naapurimaahan Zimbabween, oppimaan hieman sosiaalista elämää muiden lasten kanssa. Asuimme ihan rajalla joten aamuisin isä ajoi meidät naapurimaan puolelle ja illalla hän haki meidät kotiin. Muistan kun ohitimme maiden välisen rajan ja tullin mersumme ikkunasta vilkuttaen, pysähtymättä. Samaan aikaan tiellä seisoi loputon jono paikallisia jotka porottavassa auringossa jonottivat koko päivän tai päiviä, päästäkseen edes yrittämään rajan ylitystä. Päiväkodissa oli sekä musta- että valkoihoisia zimbabwelaislapsia, joten vanhempamme toivoivat sen olevan jokseenkin edistyksellinen. Me kaksi olimme ainoat ”zambialaiset”. Opettajat olivat valkoihoisia. Päiväkodissa hierarkia oli kuitenkin selkeä ja armoton, samoin kuin erottelu jokapäiväisessä aikuisten elämässäkin tuon ajan Zimbabwessa. Päälliköitä olivat valkeat zimbabwelaislapset jotka saivat tehdä alemmilleen suurinpiirten mitä vain, rankaisematta. Seuraavina tulivat mustat zimbabwelaiset. Heitä rääkkäsivät valkeat zimbabwelaiset, ja kaikki kiusasivat meitä surkeimpia kaikista, zambialaisia. Suomalaisista ei kukaan ollut koskaan kuullutkaan. Vaikka emme puhuneet sanaakaan samaa kieltä muiden kanssa opimme pelin hengen välittömästi. Siskoni oli paikan pienin, joten hänet rökitettiin välittömästi jos hän irtosi minusta. Minä olin vanhin joten sain jotenkuten pidettyä puoliamme, mutten yksin pärjännyt varsinkaan isoimmille pojille. Keksin ratkaisun. Päiväkodin pihalla oli iso ikivanha puu. Kun kiipesimme sinne tarpeeksi korkealle, siskoni minun yläpuolelleni, pystyin potkimalla pitämään kiusaajamme alapuolellamme ja fyysisesti hänestä erossa. Istuimme päivät pitkät puussa kuin mitkäkin apinat. Kun sieltä oli pakko laskeutua oli elämä kuin hunnilauman keskellä selviytymistä. Eräänä päivänä pahin pelkoni sitten toteutui. Päiväkoti lähti viettämään päivää maauimalaan. Ja siskoni karkasi minulta. Muut olivat lastenaltaalla mutta tajusin heti että sisko oli painellut aikuisten puolelle. Jo kaukaa näin pahimman kiusaajamme, isoimman valkoisen pojan, aikuisten altaan reunalla. Pikkusiskoni oli vedessä ja poika piti hänen päätään kaksin käsin veden alla. Tiesin että se oli nyt tässä. Juoksin niin että keuhkot pakahtuivat mutta jokainen liike oli tuskallisen hidas. Näin kun siskoni lakkasi räpiköimästä vastaan. Revin ja riuhdoin poikaa mutta hän oli liian vahva. Siskoni pää pysyi veden alla. Lopulta purin poikaa niin lujaa kuin ikinä pystyin. Hän päästi irti. Sihahtaen sen päiväkodissa niin tutuksi tulleen kutsumanimen. Zambian whore. Ensimmäisiä oppimiani englanninkielisiä sanoja. Olen myöhemmin miettinyt, että ei poika varmaankaan ymmärtänyt voivansa tappaa toisen lapsen, tai mitä seurauksia hänen teollaan voisi olla. Mutta sen tunsin kuinka hän vihasi meitä. Ei hän meitä tuntenut. Emme olleet ikinä vaihtaneet sanaakaan. Emmekä olleet tehneet hänelle mitään. Mutta hän halveksi meitä niin. Kiskoin siskoni tukasta altaan reunalle. Hän oli painava ja pelottavan veltto. Hänen huulensa sinersivät. Hetkeen hän ei liikkunut, sitten hän alkoi yskiä ja oksentaa vettä. Hän ei ollutkaan kuollut. Kaikki voima pakeni jäsenistäni. Lysähdin maahan ja itkin. Allasepisodin jälkeen saimme lopettaa päiväkodin - kuultuaan meidän puussa viettämistämme päivistä vanhempamme olivatkin jo alkaneet kyseenalaistaa sen hyödyllisyyden ryhmädynamiikan oppimisessa. Opettajatkaan eivät olleet innokkaita pitämään minua siellä enää kun olin niin rumasti purrut erästä sen tulevaisuuden toivoista. Tuo kohtaus palasi mieleeni uudelleen ja uudelleen viime kesänä kun päälleni kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen taas (rasistisessa tarkoituksessa) sylkäistiin tuo sana. Huora. Aikaisemmin en ole osannut olla kiitollinen tuosta kokemuksestamme zimbabwelaisessa maauimalassa. Mutta ainakin se opetti minulle sen mitä on olla erilainen. Ehkä vastaava kokemus olisi ollut hyödyllinen myös kaduillamme - tai eduskunnassamme - huutelijoille. Ehkäpä silloin heidän maailmankatsomukseensa mahtuisi muitakin sävyjä kuin musta ja valkoinen. ~*♥*~