(Mustaa) magiaa

Intia on kiehtovin maa, jossa olen koskaan saanut viettänyt aikaa. Rakastan sen kaoottisuutta ja kakofoniaa, ihmisten lämpöä ja aitoutta, kulttuurien, kielten, tapojen ja uskontojen sekamelskaa, hehkuvassa auringossa loistavien jalokivenväristen sarien liehuntaa, kardemummateetä, tuhansien makujen tulista ruokaa, tuhatvuotista perspektiiviä elämään.... Intiaa.  Harmonian ja kaaoksen ainutkertaista yhteiseloa. Kiertäessäni Rajasthania törmäsin kuitenkin ilmiöön joka kouraisi syvältä. Olette varmaan kuulleetkin satista, traditiosta jossa aviomiehen kuollessa vaimo poltetaan roviolla elävältä hänen kanssaan. Käytäntö on laissa kielletty, mutta niinpä on esimerkiksi kastilaitoskin... Jouduin kasvotusten satin kanssa jodphurilaisessa linnoituksessa, jossa aikoinaan  maharajan kuollessa hänen kaikki vaimonsa seurasivat miestä tuleen. Maharajoja oli ollut kymmeniä, joten tällaisia savitauluja oli niinikään kymmeniä. Tapana oli, että kulkiessaan ovestaan viimeisen kerran vaimo jättää kädenjälkensä saviseinään. Tällä maharajalla (ja niillä kaikilla muillakin) oli vaimoja riittänyt. Eniten minua järkytti se, että osa kädenjäljistä oli niin pieniä. Kuin lapsen käsiä. Toinen yllättävä paikka jossa kohtasimme sati-käytännön oli temppeli joka oli pyhitetty näille velvollisuutensa täyttäneille naisille. Temppeli on tunnettu läpi Intian hedelmällisyyden kehtona; pariskunnat joilla on vaikeuksia saada lapsia tulevat sinne sankoin joukoin rukoilemaan itselleen vauvaa. Paikalliset eivät tuntuneet kokevan tilanteen ja paikan ristiriitaisuutta, mutta meille temppelin todellisuutta oli lähes mahdotonta käsittää. Erityisesti kun usein vanhoille miehille on naitettu vaimoiksi nuoria tyttöjä, lapsivaimoja jopa. Sitten näiden naisten ja tyttölasten muistopaikalla rukoilllaan uusia vauvoja. Minkähänlainen elämä näitä rukouksista syntyviä lapsia odottaa, jos he syntyvät tyttöinä tänne karuun agraariyhteiskuntaan, jossa naisten oikeudet ovat pitkälti samalla tasolla kuin satoja ja tuhansia vuosia aiemminkin? Moderni urbaani Intia on tietenkin aivan toinen maailma, eivätkä koulutetut ja kansainväliset intialaiset mielellään edes tunnusta näiden ilmiöiden olemassaoloa. Mutta oman kokemukseni mukaan molemmat maailmat ovat totta. Tänäänkin. Olen vieläkin aivan sanaton kun palaan näihin kuviin ja muistoihin.