Argh.

Mamien viinikellarissa talon alla asuu lepakoita. Kaikkien - paitsi minun - mielestä se on tosi hienoa, lepakothan syövät itikoita. Mutta Mamien lepakot ovat karmean huonoja suunnistajia. Pidämme iltaisin ikkunoita ja parvekkeiden ovia auki jotta talo viilentyisi ja olisi helpompi nukkua. Ja lepakot eksyvät jatkuvasti sisälle sinne missä minä satun blogiani kirjoittamaan. Siinä sitä sitten väistelemme toisiamme, minä piilossa peiton alla ja lepakot (jep tänä iltana niitä tuli kaksi sisään yhtä aikaa) lentelevät hysteerisinä ympäriinsä törmäillen kaikkeen mahdolliseen. Ihan erityisen säväyksen tähän elämykseen tekevät lapsuudenmuistoni Zambiasta, jossa kyläämme kohtasi rabiesepidemia. Kaikki lähiseudun koirat kuolivat siihen, myös kolme omaa rakasta lemmikkiäni. Ja yksi sairas koira ennätti purra pikkusiskoani... Saimme hänelle vastalääkkeen ajoissa, hädin tuskin. Sitten isäni joutui joka päivä kuukauden ajan käyttämään minut ja siskoni rokotettavana läheisessä luostarissa - luostarin nunnat olivat ainoat jotka osasivat pistää vesikauhun esto- ja vastalääkkeet (jotka sivuvaikutuksineen olivatkin sitten aikamoisia myrkkyjä). Matka luostarille kulki Zimbabwe/Rhodesian kapinallisten hallitseman alueen läpi ja siellä oli väijytyksissä tapettu ihmisiä vain joitakin viikkoja aikaisemmin. Tämä kaikki  palaa mieleeni ihan hyökyaaltona, kuin se olisi tapahtunut eilen, kun piilottelen niiltä helkkarin lepakoilta. Minkä lapsena oppii sen sitten todellakin taitaa loppuelämän... Ja lapsena minut opetettiin pelkäämään lepakoita kirjaimellisesti henkieni edestä, sillä ne(kin) levittävät vesikauhua. Huh. Tulipas tästä iltasatu...